Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tyylillä juutalaistytön elämästä

Päivi Kosonen, 28.6.2016
Ida Simons: Tyhmä neitsyt 190 s., Gummerus 2015 Kääntäjä(t): Sanna van Leeuwen

Ida Simonsin (oik. Ida Rosenheimer, 1911–1960) pienoisromaani Tyhmä neitsyt ilmestyi alun perin 1959. Hollantilainen kustantamo Cossee julkaisi sen 2014 uudestaan, ja teos on herättänyt kirjaihmisten mielenkiinnon ympäri länsimaailmaa. Viisaasti suitsitun tarinansa ja eleettömän huumorinsa puolesta teos onkin varsinainen helmi. Omaan hälyisään aikaamme hillityn teoksen maailma sopiikin paremmin kuin 1950-luvulle, jolloin kirjallisuudessakin alettiin janota uudistusta.

Teos on herättänyt kirjaihmisten mielenkiinnon ympäri länsimaailmaa.

Uutta muotoa olivat 1950-luvulla eurooppalaisen kirjallisuuden kentälle tuoneetkin muun muassa sellaiset tekijät kuin Samuel Beckett, Paul Celan, Nathalie Sarraute, Marguerite Duras, Martin Walser, Max Frisch ja Jean Genet. Ei siis ihme, että perinteisen oloista Simonsia hehkutettiin vain hetki Hollannissa. Sitten kirja tosiaan unohdettiin, kuten Tyhmän neitsyen esipuheen kirjoittanut Mieke Tillema kirjoittaa.

Unohdettu ja taas löydetty

Äskettäin teos löydettiin uudelleen, ja nyt se on käännetty ties kuinka monelle kielelle. Myöhemmin keväällä se ilmestyi ranskaksikin. Ja kun teos on huolella tarjoiltu kuluttajalle somassa paketissa, ei kaiketi ole ihme, että siitä on tullut naiskriitikoiden ja -bloggaajien suosikki kautta Euroopan. Kustantamon mainoskliseet kiertävät meilläkin: ”Antwerpenin Janen Austen”, ”Alankomaiden Stoner”.

Oman jännittävän mausteensa tähän unohtamisen ja löytämisen historiaan tuo se tosiasia, että Ida Simonsin teosta ei mainita eurooppalaisen kirjallisuuden yhteistutkimusprojektin pohjalta laaditussa kirjakaanonissa ”Eurooppalaisen kirjallisuuden merkkivuodet” (”Les grandes dates de la littérature européenne”) (1998).

Hollannin kirjallisuuden osuudesta vastaava Gentin yliopiston kirjallisuuden emeritusprofessori Walter Thys löytää 1950-luvulta ylipäätään vain muutaman mainitsemisen arvoisen hollantilaisteoksen. Niiden joukossa on vuonna 1959 ilmestynyt Harry Mulischin Het stenen bruidsbed (”Kivihäät”). Simonsin ”loistoteoksesta” ei mainita halaistua sanaa. Mitä opimme tästä? Kirjallisuushistorioitsijatkin unohtavat ajatella itse ja alkavat toimia automaattisesti, annettujen esteettisten kriteereiden pohjalta.

Naisen tarinan mahdollisuudet ja mahdottomuudet

Tyhmä neitsyt on perhetarina ja nuoren tytön kasvutarina. Se sijoittuu Hollannin ja Belgian juutalaisyhteisöihin 1920–1930-luvulla. Tarinaa kertoo minämuodossa 12-vuotias Gittel epämääräisestä, toisen maailmansodan jälkeisestä perspektiivistä. Mistään keskitysleirimuistelmista ei ole kyse, vaan enemmänkin suhteellisen konventionaalisesta naisen kasvu- ja kehitystarinasta.

Kirjallisuushistorioitsijatkin unohtavat ajatella itse ja alkavat toimia automaattisesti.

Ida Simonsin teos kertoo naisen mahdollisuudesta löytää oma paikkansa siinä maailmassa, jossa hän kulloinkin elää. Tyhmä neitsyt keskittyy lapsuuteen ja nuoruusvuosiin niin kuin omaelämäkerralliset romaanit tapaavat tehdä. Suomentaja Sanna van Leuuwen sujahtaa ilmaisuineen luontevasti juutalaistytön maailmaan, hänen naiivin pikkuvanhaan tapaansa katsoa ympäröivää maailmaa muka tietäväisesti, kaiken ymmärtäen, suoraan ja turhia tunteilematta.

Gittelin maailman keskiössä ovat hänen vanhempansa ja sukulaisensa, muutama tyttöystävä ja heidän lisäkseen lukuisa joukko mielikuvitusystäviä, joiden avulla varhaiskypsä tyttö hoitaa yksinäisyyttään ja muita tunneasioitaan. Tytön elämä on keskittynyt juutalaispiireihin, perheen tapoihin ja rituaaleihin, joita hän tarkkailee yksityiskohtaisesti.

Elämään tule tunnetta ja vaihtelua, kun Gittelin vanhemmat riitelevät, ja äiti ja tytär suuntaavat Haagin kodista Antwerpeniin sukulaisten luokse. Gittel löytää sieltä paremman flyygelin sekä uuden ystävän ja ihailukohteen. Tarinan tasolla teos antaa ymmärtää, että Gittel pääsee vaikeiden kasvuvuosien yli, että hän kasvaa ja kehittyy, viisastuu ja järkevöityy niin kuin Vanhan Testamentin viisaat neitsyet konsanaan.

Tyyli ja tunteet

Tyhmästä neitseyestä tekee noteeraamisen arvoisen sen tyyli, pelkistetty ja tyylitelty realismi ja lempeä ironia. Se palautuu kertojan katseeseen, hänen tapaansa tarkastella tuota viatonta aikaa, jota kaasukammiot eivät vielä olleet tuhonneet.

Hiottu ja taidokas ilmaisu ei kuitenkaan ole tyhjää, kuollutta kirjainta, vaan lauseiden takana kuohuu – naisen pelkoa, vihaa, pohjatonta surua, epätoivoa, voimatonta raivoa niin kuin naisten romaaneissa perinteisesti on ollut. Sopimattomat tunteet on siloteltu ja peitelty huoliteltuihin lauseisiin.

Saattoihan Simons itse halutakin olla tyhmä neitsyt.

Tällaisten tukahdutettujen tunteiden myllyssä Simonsin sanat ovat vuosien aikana hiertyneet ja kiertyneet, tasoittuneet ja hioutuneet Tyhmän neitsyen viisaiksi sanoiksi. Suomentaja van Leeuwn taitaa tällaisen pinnalta eleettömältä vaikuttavan tyylin.

Omassa mielessäni teos vertautuu Irène Némirovskyn, toisen myöhemmin löydetyn juutalaiskirjailijan, proosaan, vaikkapa hänen pienoisromaaniinsa Tanssiaiset, jossa myös käsitellään perheen sisäisiä draamoja, tyttären kasvua ja halua itsenäistyä. Némirovsky on kuitenkin astetta räväkämpi kuin Simons.

Viisas vai tyhmä neitsyt?

Teoksen lopussa Gittel kertoo kaikesta viisastuneena haluavansa jatkossa olla harkitseva ja varovainen, kuten Raamatun viisaat neitsyet, joiden lampussa oli öljyä vielä jäljellä, kun ylkä saapui.

Tarina kokonaisuudessaan johtaa kuitenkin pohtimaan, oliko Gittelin tarina tosiaan tässä. Ja jos rupeaa ajattelemaan kirjailija Ida Simonsin omaa tarinaa ja hänen tasapainoiluaan Suuren Historian ja oman elämäntarinansa välissä – hänethän vietiin keskitysleirille 1941 ensin Westerborkiin ja sitten Theresienstadtiin, jossa hän piti pianokonsertteja – saattaa tulla mieleen, että kysymys viisaasta ja tyhmästä neitsyestä oli oikeastaan romaanin kirjoitushetkellä vasta asettumassa hänen mielessään.

Saattoihan Simons itse halutakin olla tyhmä neitsyt, ”laulava narri”, runoilija, ihminen jota ilman elämä olisi ikävystyttävää. Lopullista vastausta emme tiedä, sillä Ida Simons kuoli vuonna 1960, vain vähän romaanin ilmestymisen jälkeen. Ellei lisävalaistusta asiaan löytyisi toisesta julkaistusta romaanista Als water in de woestijn (1961), joka jäi kirjailijalta kesken. Saammekohan senkin suomeksi?

 

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto