Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Menneen verkkainen lumo

Satu Koskimies, 24.10.2004
Inari Krohn: Muusa kirjahyllyssä s., Gummerus 2004

Neljätoistavuotias Silja Inari Krohn seisoo välitunnilla tyttöjoukossa Helsingin Hallituskadun tyttökoulun pihalla. Piirustuksenopettaja Penni lähestyy ja heittää ohimennen: ”Tämä Silja on predestinoitu taiteilijaksi.” Häkeltynyt Silja ottaa selville oudon termin merkityksen. ”Kuin joku olisi kääntänyt minuun silmänsä ja kirjoittanut kohdalleni elämän kirjaan tulevaisuuteni. Oliko Penni päässyt lukemaan sitä kirjaa? Mitä hän oli nähnyt?”

Oivaltava opettaja – kuten tämä palvottu Sirkka Markkanen – voi innoittajana olla paljon haltija. Siljassa kehittyy pian vastustamaton himo piirtää, jos hän näkee kaistaleenkin valkoista pintaa. Kirjojen marginaalit täyttyvät piirroksista; ankarassa koulussa tällaisesta joutuu rehtorin puhutteluun.

Ateneumin Paul Klee -näyttelyssä Silja viipyy Kärsivän hedelmän edessä; maalaus upottaa hänet sisäänsä. Kesätyttönä tukholmalaisessa perheessä ollessaan hän pääsee Moderna Museetiin, lumoutuu Calderin veistoksesta, löytää matisset ja picassot. Myöhemmin Radio-Orkesterin tiistaikonsertit, Truffautin Jules ja Jim, Kansallisteatterin Kirsikkapuisto ja Vanja-eno täydellistävät ymmärryksen siitä, että kaikki taide on odottamassa jossain, saavutettavissa, tarjotakseen loputtomasti uusia ulottuvuuksia, lohdun ja ilon.

Kamala koulu ja muistin lumo

Ennen kuin tähän on tultu, elämä on jo ehtinyt tarjota vastusta kosolti. Ahdasmielinen Hallituskadun tyttökoulu nöyryyttävine kuritoimineen ja koulupukuineen on varsinainen muinaisjäänne. Opettajat takavarikoivat takkien taskuista löytämänsä huulipunat. Seinäpeilit verhotaan kankaan taakse: Peilaaminen kielletty! Kun koulussa sattuu näpistys, tytöt komennetaan riisuutumaan, alusvaatteetkin käännetään nurin, jotta kadonnut kukkaro löytyisi. Pääkaupungissa 1950-luvulla!

Inari Krohnin ”taiteilijan omakuva nuoruusvuosilta” ei kuitenkaan missään tapauksessa ole nuoren tytön kärsimyskertomus. Muusa kirjahyllyssä osoittaa, miten taianomaisesti muisti – kirjoittamalla muistaminen – pystyy aukaisemaan alitajunnan salakammioita ja miten huojentavasti kaikki muistettu lopulta asettuu itseymmärryksen tueksi.

Krohn avaa hetken, sitten toisen. Mennyt säteilee mielen maisemassa merkillistä verkkaista lumoa. Onneksi kerturi ei sorru hymistelyyn, hän on rehellinen ja huumorintajuinen. Raikas itseironia maustaa korutonta, hieman lakonista kerrontaa.

Lukemisen onni

Lapsuuden huoneissa on ahdasta mutta turvallista. Siljan ja Leenan sisaruudesta syntyy poikkeuksellisen harmoninen kuva. Tytöt ovat aina yhdessä. Aineellisen niukkuuden korvaavat kirjat, sadut, kuvat, pihametsän maagiset leikit, vaihtuvien kesäpaikkojen onnenpäivät tai kotoisen miljöön pienet arjen ilot, ihmeet ja yllätykset.

Isä Alf Krohn toimittaa kotona Klubi-tupakka suussa Taide-lehteä. Hänen hyllystään tytöt saavat katsella Kuvaraamattua ja muita kirjoja. Kuva, jossa pojat kantavat paareilla haavoittunutta enkeliä, ottaa Siljan valtaansa, kauhistaa ja vetää samalla puoleensa.

Todistusvoimaisesti Krohn viittaa tuon tuostakin kirjojen – niin itse tutkittujen kuin ääneen luettujen – kautta tapahtuvaan kasvuunsa. Kun Silja ja Leena aikanaan sairastavat lievää poliota, karanteenin vitkallisista viikoista selvitään lukien. Myöhemmässä ikävaiheessa kirjat avaavat ajatusten rakennuspuiksi filosofisia näköaloja – mutta myös historiaa synkimmillään, juutalaisten kohtaloa myöten.

Suvun lämmin piiri

Äiti Liisa Krohn on työssä Sielullisesti Sairaiden Vastaanotto-asemalla Pengerkadulla. Elämään kantautuu näin kaikuja etäisestä varjokkaasta maailmasta, mutta Katajanokan kodista katsoen kaupungin rajat ovat Siljalle ja Leenalle turvalliset: Kauppatori ja Suurtori, Esplanadi, Fazer, Stockmann.

Lähistöllä asuu täti, taiteilija Eva Cederström ja hänen tyttärensä, serkku Kanerva. Suvun piiriin kuuluvat myös Kruununhaassa asuvat isän veljet, hauskasti kuvatut yliopistomiehet Eino ja Sven Krohn sekä näiden puolisot Kerttu ja Ruth.

Panttilainakonttorin ja vekselien turvin selvitään usein pahimman yli, mutta sukukaan ei evää taloudellista apua, jos sitä tarvitaan.

Teosofiaan vihkiytyneen Krohnin kulttuurisuvun piiri on lämmin ja kiinteä. Tärkeitä hahmoja ovat mamma ja pappa, joka on Ruusu-Ristin jäsen numero 1. Myös poissaolevat suvun miehet elävät alati tarinoissa: heitä ovat äidin veli, Hangon rintamalla kadonnut sotasankari, ja yksi isän veljistä, nuori Ernst Krohn, joka sairastui Kannaksella vesikauhuun; lääkäri ei antanut rokotusta, ja Ernst kuoli. Kanerva-serkun isää ei liioin nähdä.

Inari Krohn piirtää henkilögalleriansa tyypit tarkasti, lämpimästi. Valokuvat täydentävät kerrottua. Kodin vieraina käy monia ajan taiteilijapersoonia. Kaikki he hengittävät elävinä – niin toinen toistaan originellimmat opettajat kuin naapuruston tädit ja sedät, kun asutaan jo Herttoniemessä kerrostalossa.

Hellästi on nähty myös vanhemmat: sekä herkkävireinen äiti että työhönsä uppoutunut, muissa maailmoissa viipyilevä isä, joka ruokapöydässä havahtuu: ”Mitä! Söinksmä? Mitä mä söin?”

Murhetta ja palavia kuvia

Alf Krohnin sodassa saama munuaisvaiva pahenee kohtalokkaasti; hän kuolee vain 45-vuotiaana. Menetyksestä tulee murrosikäiselle Siljalle sielua ruhjova kokemus. Väliaikaista lohtua murheeseen antaa sentään Kustavin kesä. Krohnin taiteessa myöhemmin tutuksi tulleesta seudusta saaristolaistyyppeineen on kirjassa komeita kuvausjaksoja.

Lapsenusko Jumalaan on sen sijaan pirstaleina. Mieltä myllertävät itsetuhoiset ajatukset, Uuno Kailaan mustimmat runot ja Jumala-viha. Silja oivaltaa, että elämään kuuluu aina kärsimystä – mutta se juuri vahvistaa häntä.

Hän lakkaa pelkäämästä opettajia. Renoirin filmit Suuri illusioni ja Pelin säännöt avaavat perushumanismin säännöt. Uskonnonopettajan kanssa hän käy keskusteluja – ateisminsa tunnustaen. Koulu sujuu kurjasti, mutta tärkeintä on, että oma tie löytyy:

”Maalasin ja piirsin ajattelematta tai suunnittelematta mitään. Tunsin, että jokin ulkopuolinen käytti minua samoin kuin tuntemattomat voimat jylläsivät ruumiissani. Olin virrassa, joka kuljetti minua. Se tuotti tuskaa ja nautintoa.”

Oman taidekäsityksen luominen vaatii kuitenkin katharsiksen, puhtaan pöydän. On liikaa kuvia, ”kaikkialla ympärilläni, pinoittain. Ne alkoivat vaivata minua. Kuvat ahdistivat, vaikka niitä oli pakko tehdä joka päivä lisää.”

Mitä tekee nuori taiteilijanalku! Hän heittää kaikki piirustuksensa, maalauksensa ja päiväkirjansa polttouuniin. Sirkka Markkanen ilmaisee järkytyksensä. Tähän voi tuleva taiteilija Inari Krohn mielessään vastata ainoastaan yhdellä tavalla: ”Mutta nyt olin vastuussa vain itselleni.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto