Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Samalla kynnyksellä

Meri Kapari, 3.5.2001
Inka Nousiainen: Kaksi kevättä s., Otava 2001

Inka Nousiaisen neljäs romaani Kaksi kevättä kertoo kaksi tarkkarakenteista tarinaa rakkaudesta. Laajemman tarinan päähenkilö on parikymppinen opiskelijatyttö Sara, toista tarinaa kirjoittaa yksinäinen mies, joka ammatikseen puhaltaa lasisia lintuja. Miehen kirjoittamat osoitteettomat rakkauskirjeet lomittuvat Saran päämäärättömään elämään, ja kummankin päähenkilön elämässä jokin liikahtaa. Nousiaisen runollinen kieli on entistäkin hätkähdyttävämpää, tiivistä ja arkisuudessaan koskettavaa.

Kaksi kevättä jatkaa Inka Nousiaisen edellisen romaanin, Seitin, viitoittamaa polkua. Molemmissa keskeisiksi teemoiksi nousevat muistaminen, puutuneisuus ja tunne siitä, että kelluu maailmassa irrallaan eikä saa mistään kiinni. Seitissä Railan kiinnepisteinä olivat lapsuuden kadotetut muistot, Kahdessa keväässä oljenkortena on rakkaus. Myös Kaksi kevättä jättää lopulliset ratkaisut lukijalle: tärkeämpää on matka, ei päämäärä.

Nousiaisen temaattinen ratkaisu on kuluneisuudessaan rohkea: Kaksi kevättä kertoo täyttymättömästä rakkaudesta. Toinen on menettänyt elämänsä rakkauden, toinen etsii vielä elämäänsäkin. Tunteiden rehellisyys ja kertomuksen todenmukaisuus kuitenkin tuovat tarinan lähelle lukijaa, mikä tekee siitä aivan uuden, kaikkea muuta kuin jo aikaisemmin kerrotun. “Mä en ole ikinä tullut ajatelleeksi että se oikea voi olla sellainen jota ei koskaan saa… ei kuulukaan saada.“ Sara äkkiä ymmärtää. Kuinka moni löytää sen oikean? Mitä todella tarvitaan, onko rakkaus tarpeeksi? Kaksi kevättä ehdottaa, että sen oikean voi löytää, eri asia onkin, voiko tämän saada. Vanhan miehen kirjeet kauan sitten kadotetulle rakkaalle ovat surullisen kaunista luettavaa. Jotkut päästävät tyhmyyksissään irti, toisilla ei ole vaihtoehtoja.

Nousiainen luottaa tunnelmiin ja väreihin, juoni punoutuu kirjaan kuin salaa. Saran mielen levottomuus ja kiintopisteiden puute ei näy niinkään teoissa vaan tajunnan jatkuvassa liikkeessä: ajatukset heilahtavat muistelmista punaiseen jakkaraan, sairastamisesta postmodernismiin. Hyvä olo tulee hissin tuolista tai lapsuudenmuistosta, mieli takertuu aina uuteen ajatukseen, ja rakkauskin tuo enemmän hämmennystä kuin onnea. Saran elämä kulkee eteenpäin totuttuja ratoja. Vakiona pysyy todella ainoastaan se, ettei matka johda mihinkään. Molemmat päähenkilöt seisovat kynnyksellä, eikä kumpikaan näytä tietävän, miten sen ylittää.

Vanhan miehen rakkauskirjeet ovat herkkiä ja tiiviitä, Saran maailmassa runolliset vertaukset pääsevät kuuluviin vain sulkeissa. Kontrasti on tehokas: Saran maailma on turruttavaa arkea, ei mikään rakkauskirje. Kaiken kaikkiaan Kaksi kevättä on runollisuudessaan yllättävän realistinen kirja, jonka vahvan melankolinen tunnelma jää tajuntaan pitkäksi aikaa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto