Mustarastas

Ratkaisematta jääneet katoamistapaukset mietityttävät niin rikosohjelmissa kuin internetin keskustelupalstoilla. Tunnetuimmiksi tulleita puidaan jopa vuosikymmeniä tapahtuneen jälkeen.

Inka Nousiaisen romaani Mustarastas pohjautuu katoamistapaukseen, joka sattui elokuussa 1989. Tuolloin 17-vuotias Juha Soivio katosi ruotsinlaivalta Sundsvallin ja Vaasan välillä, eikä asiaan ole toistaiseksi saatu lisäselvyyttä.

Maailma muuttuu menneisyydeksi, mutta veli pysyy muistoissa nuorukaisena.

Juha Soivion sisar, näyttelijä Eeva Soivio on laatinut veljensä katoamisesta yhdessä Lauri Maijalan kanssa monologinäytelmän Mustarastas – eli kadonnut veli, joka sai kantaesityksensä KOM-teatterissa vuonna 2017. Aiemmin hän on kirjoittanut aiheesta myös novellin.

Nousiaisen romaanin todellisuustausta sekä yhteys aiempaan monologinäytelmään tuodaan lyhyesti esiin takakansitekstissä. Kenties syntytarinaa olisi voinut taustoittaa enemmänkin, esimerkiksi romaanin loppuun sijoittuvan kiitososion yhteydessä – etenkin siksi, että monologinäytelmä ja romaani ovat miltei samannimiset.

Romaani ei etäänny kauas todellisista tapahtumista. Kadonnut nuorukainen on romaanissakin Juha, jonka tarinaa Eeva-sisar käy minäkertojana läpi. Todellisuuteen tarinaa kytkevät myös katoamisyön lokikirjamerkinnät sekä sanomalehteen painettu katoamisilmoitus, joita romaani siteeraa.

Kertomuksen aikajänne ulottuu elokuusta 1989 syksyyn 2019, jolloin veljen katoamisesta tulee kuluneeksi kolmekymmentä vuotta. Noina vuosina sisar kasvaa aikuiseksi, perustaa perheen ja eroaa. 1980–1990-lukujen vaihteen maailma vaaleanpunaisine mankkoineen ja Wham-paitoineen muuttuu menneisyydeksi, mutta veli pysyy aina muistoissa nuorukaisena, josta sisar käyttää myös nimitystä ”Ikuisesti nuori” (s. 101).

Erityinen, samastuttava suru

Kuinka viettää hautajaisia, kun vainajaa ei ole? Miten luopua toivosta, kun omaisen kohtalo jää hämärän peittoon? Läheisen jääminen kadoksiin herättää erityislaatuisen surun, jota Mustarastas kuvaa monin konkreettisin esimerkein. On mahdotonta välttää jossittelua ja spekulointia, vaikka pohjimmiltaan uskoisikin selityksen olevan yksinkertainen.

Eeva päätyy vuosien karttuessa johtopäätökseen, jonka mukaan veli todennäköisesti hyppäsi laivasta vapaaehtoisesti – vaikkakin voimakkaan päihtymystilan siivittämänä. ”Mä olen lukenut kuulustelupöytäkirjat moneen otteeseen, ja mitä niistä ilmenee, tavallinen tarina. Nuoret pojat risteilyllä juovuksissa, ei riitaa eikä draamaa, ei outoja välikohtauksia. Humalatilan vahvuudesta todistukset kyllä vaihtelevat.” (s. 68.)

Samalla Mustarastaan kuvaus surusta sanoittaa kokemusta, johon kuka tahansa läheisensä äkillisesti ja ennenaikaisesti menettänyt voi samastua. Minäkertoja on näkevinään kadonneen veljen vuosia myöhemmin kaupungilla – sinä samana nuorukaisena, joka tämä katoamishetkellään oli: ”mä katsoin sua niin kuin katsotaan sellaista, jota on kaivannut niin ettei mitään järkeä, [–] Juha jumalauta missä sä olet ollut!” (s. 94.)

Kun minäkertojan oma lapsi katoaa hetkeksi näkyvistä ruotsinlaivalla, veljen katoamisen aiheuttama trauma terävöityy kirkkaaksi silmänräpäyksessä.

Muut ihmiset eivät osaa kohdata surevaa, vaan tämä jää ulkopuoliseksi muiden joukossa. ”Aivan kuin mussa olisi ollut joku haju, levän haju” (s. 33). Turvallisuudentunteeseen on mahdotonta enää tuudittautua, koska ”mitä tahansa voi tapahtua eikä kukaan ole siltä tosiasialta turvassa, eikä keneltäkään todellakaan kysytä, vieläkö jaksat kantaa tämän” (111). Ja kun minäkertojan oma lapsi katoaa hetkeksi näkyvistä ruotsinlaivalla, veljen katoamisen aiheuttama trauma terävöityy kirkkaaksi silmänräpäyksessä.

Mustarastas on sekä romaaniksi sovitettu kertomus todellisesta katoamistapauksesta että yksityiskohtainen kuvaus perhettä koettelevasta, elinikäisestä surusta. Se on myös nuoren tytön kasvutarina, jota perheen tragedia varjostaa. Vaikka veljen katoamishetkellä 13-vuotias Eeva pyrkii elämään mahdollisimman tavallista nuoruutta, äidin ja tyttären roolit vinksahtavat silti nurin: teini-ikäinen tytär kantaa huolta laihtuvasta, alakuloisesta äidistä ja tietää, ettei voi myöhästyä kotiintuloajastaan kymmentäkään minuuttia.

Kadonneen äiti ja kadonneen sisar kantavat samaa surua sittenkin eri tavoin, mitä romaani kuvaa koskettavasti. ”Äiti on odottanut koko tämän ajan. Toivonut ja uskonut, että vielä jonain päivänä saisi sut kotiin. Sillä se on äitien tehtävä. [–] Siskojen tehtävä on jatkaa kertomista. Siskojen tehtävä on muistaa niin tarkasti kuin mahdollista.” (s. 30–31.)

Eeva kantaa veljeä mukanaan ja kuvaa mielessään tälle maailmaa, jota veli ei ehtinyt näkemään. Osa Mustarastaan luvuista rakentuukin suorastaan kirjeiksi ikävöidylle rakkaalle. Tässä mielessä Mustarastas tuo mieleen toisen kotimaisen uutuuskirjan, Meiju Niskalan teoksen Sata kirjettä kuolleelle äidille (2019).

Mustarastas, rusakko ja meri

Mustarastas suosii eläin- ja luontosymboliikkaa aina nimeään myöten. Musta lintu surun symbolina ja kuoleman enteenä ei ole omaperäisimpiä kielikuvia, mutta puoltaa teoksessa paikkaansa. Ennen Juhan katoamista perheen äiti näkee kotipihassa toistuvasti mustarastaan, jota pelkää etiäiseksi. Eeva Soivio puolestaan on kertonut nimenneensä monologinäytelmänsä Johanna Iivanaisen laulun Mustarastas laulaa mukaan.

Vankimmilleen romaanin lintukuvasto kasvaa luvuissa, joissa sisar kuvittelee yhä uudelleen veljen viimeisiä hetkiä. Tuulisella kannella tupakkaa sytyttävä veli – ”kämmen tupakan ympärillä kuin linnunpesä” (s. 61) – on itsekin kuin viimassa vapiseva lintu. Eeva käyttää Juhasta myös nimitystä ”Sielulintuveljeni” (s. 135), isolla alkukirjaimella.

Silti onnistuneemmalta tuntuu vertaus, jossa ulkoisesti eloisa, sisimmässään synkkiä hautonut veli rinnastuu metsän rajasta ilmestyvään rusakkoon. Rusakon hahmossa tervehtimään tullut veli tulee viemään pikkusiskon pelkoja mennessään.

Kaikki vertaukset ja nimitykset eivät aukea lukijalle. Miksi Eevan puolisoa kutsutaan Intiaaniksi, miksi pariskunnan poikaa Pöllönpojaksi? Tätä olisi voinut taustoittaa enemmän, etenkin kun muista henkilöhahmoista käytetään etu- ja sukunimiä.

Mustarastas tuntuu projektilta, joka on vaatinut rohkeutta niin kirjailijalta kuin taustatyöhön osallistuneilta omaisilta.

Läpi tarinan lainehtii meri, joka kätkee kadonneen kohtalon. Vaikka meri on romaanissa suruntuoja, sitä kuvataan kauniilla kielellä. ”Ehkä kaikilla maailman merilläkin on sama tajunta, ja jotain siitä mikä tapahtui kaukana täältä, toisessa ajassa, voi kuulla aalloissa, jotka lyövät tähän rantaan nyt.” (s. 57).

Kenties romaanin olisi voinut myös päättää samankaltaiseen meren kuvaukseen, josta se lähti liikkeelle. Nyt päätösluvuiksi sopivia lukuja tarjoutuu peräkkäin useita, mikä luo siihen saakka jäntevästi edenneen romaanin loppuun häilyvyyttä.

Kaunokirjalliset ja todelliset katoamiset

Katoaminen on kaunokirjallisuudessa perinteinen aihe, joka saa usein vertauskuvallisia merkityksiä. Suvi Ratisen tänä vuonna ilmestyneessä esikoisromaanissa Matkaystävä uutinen lapsuudenystävän katoamisesta palauttaa päähenkilön tämän oman ”katoamisen” eli lapsuuden hengellisestä perinnöstä irtautumisen äärelle. Erityisen läheinen vertautumiskohde Mustarastaalle löytyy kotimaisesta nuortenkirjallisuudesta: Marja-Leena Tiaisen Poistui kotoaan (2005) kertoo niin ikään veljen katoamisesta sisaren silmin. Myös Mustarastas on vahvasti nuoruudenkuvaus, jollaisena se soveltuu monen ikäisille lukijoille.

Nousiaisen kerronta on pääosin runollista ja ilmavaa. Kenties eri-ikäisiä kertojanääniä olisi voinut kuitenkin erottaa toisistaan puhe- ja yleiskielen vuorottelulla. Siinä missä puhekieli sopii hyvin 13-vuotiaan Eevan suuhun, aikuiseksi varttunut Eeva voisi hyvin käyttää myös yleiskieltä. Etenkin romaanin alussa ylevään taipuva, lyyrinen ilmaisu kohtaa puhekielisen hieman kömpelösti.

Tieto todellisuuspohjasta saa lukemaan Mustarastasta myös muuna kuin romaanina. Se tuntuu projektilta, joka on vaatinut rohkeutta niin kirjailijalta kuin taustatyöhön osallistuneilta omaisilta. Sielulintuveljen rosoinen lento on kasvanut tarinaksi, joka puhuu kohteestaan kauniisti, kunnioittavasti ja rakastaen.