Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Eepoksia ja samaanitekniikoita

Merja Leppälahti, 24.11.2004
J. K. Ihalainen: Salatun teknikot. Kirjoituksia itäisten heimojen suullisesta perinteestä s., Palladium kirjat 2004

J. K. Ihalainen ei ole aivan tavallinen tietokirjan toimittaja. Hän on myös mielikuvituksellinen runoilija, jonka monista teksteistä on vaikea sanoa, mikä on faktaa ja mikä kirjoittajan mielikuvituksen tuotetta. Ihalainen on julkaissut runoteoksia sekä tietokirjoja lähinnä oman Palladium kirjat -kustannusyhtiönsä kautta. Teoksessa Zen ja kirjapainon siirtämisen taito. Otteita J. K. Ihalaisen elämästä (Sammakko 2003) Heikki Saure onkin kirjoittanut Ihalaisen olevan ”runoilija, kustannustoimittaja, kustantaja, kirjapainotyöläinen ja kirjakauppa samassa persoonassa.”

Kirjojen lisäksi Ihalainen julkaisi 1990-luvun taitteessa muutaman vuoden ajan yhden miehen aikakauslehteä Pakana, jonka artikkelit olivat hänen kirjoittamiaan tai kääntämiään. Sauren mukaan Ihalainen on nimenomaan ja kaikin tavoin ”toisinrunoilija, toisinkustantaja ja toisineläjä”. Salatun teknikot ei myöskään ole mikään aivan tavallinen tietokirja, vaan selvästi tekijänsä näköinen.

Kirjassa Salatun teknikot Ihalainen on omien sanojensa mukaan ”pyrkinyt näkemään välähdyksiä sen mytologian todellisuudesta, jota eletään vuorilla, laaksoissa ja tasangoilla, tulien ympärillä, teltoissa, jurtissa, savitaloissa ja muissa asumuksissa, jossa tämä perinne on yhä voimissaan.” Kirja on suunnattu eepoksista ja samaaneista kiinnostuneelle ei-akateemiselle lukijalle. Tekijä on halunnut tuoda tutkijoiden tietoa tavallisen lukijan ulottuville ja ”pyrkinyt raottamaan tätä raskasta tammiovea, joka erottaa meidät tutkijoista.” Tutkijana, vieläpä perinteentutkijana, luen tekstiä siis aivan eri positiosta kuin sen ensisijaiseen kohderyhmään kuuluva.

Salatun teknikot -teoksen teksti tukeutuu englanninkielellä julkaistuihin tutkimuksiin, mutta on peräisin J. K. Ihalaisen kynästä. Hän on paikoin muokannut alkuperäislähteidensä tekstiä poimimalla kiinnostavia yksityiskohtia ja yhdistelemällä niitä, paikoin pelkästään kääntänyt pätkiä alkuperäisestä tekstistä. Joidenkin artikkelien kohdalla alkuperäisteosten kirjoittajat on merkitty tavalla, joka ensi silmäyksellä antaa käsityksen, että kysymys olisi heidän kirjoittamistaan artikkeleista, jotka nyt olisi – kirjoittajien luvalla – julkaistu tässä teoksessa suomeksi käännettynä. Heti kirjan alussa, sisällysluettelon alaviitteenä, toki kerrotaan, että kirjan tekstit on ”mukaillen suomennettu ja toimitettu”. Ehdottomasti on oikein, ettei toimittaja ota nimiinsä muiden tekemiä tutkimuksia, mutta väärinkäsitysten välttämiseksi alkuperäistekstien kirjoittajat olisi ollut hyvä merkitä selkeämmin.

Myyttinen sana

Salatun teknikot jakautuu kolmeen lähes yhtä suureen osaan: johdanto, Euraasian eepokset ja Šamaanien lauluista. Lisäksi teoksessa on pieni loppukappale nimeltä Katoavat äänet. Kirja lähtee liikkeelle varsin kaukaisista ajoista – kielen syntymisestä. Primitiivisyys saa romanttisen hohteen, ja suullisella perinteellä on aivan erityinen itseisarvo osana alkukantaista ja aitoa elämää, joka esitetään sivistyksen (rappion?) vastakohtana.

Luku Euraasian eepokset käsittelee Aasian eeppistä runoutta ja sen esittäjiä. Osio alkaa syntykertomuksella, joka kuvaa sitä, miten ihmiset saivat tarinoiden lahjan. Aasian eeppiset runoelmat ovat saaneet tilaa runsaat viisikymmentä sivua. Mahdollisten tekstien määrä on valtava, joten kysymyksessä on tietenkin vain hyvin pieni otos. Esiteltäväksi on valikoitu pääosin sellaisia tekstejä, joita on ollut saatavana suomeksi hyvin vähän tai ei ollenkaan. Esimerkiksi suomennettua kirgiisien Manas-eeposta käsitellään vain hyvin lyhyesti. Mukaan on kuitenkin otettu kohtalaisen pitkä käännös Wilhelm Radloffin vuonna 1885 julkaisemiin Manas-keräelmiin liittyvästä esipuheesta.

Seuraava luku kertoo šamanismista ja erilaisista maagisista käytänteistä. Kirjoitukset liikkuvat kabbalasta Kaukoitään ja eskimoista mayoihin. Sekä tässä luvussa että edellisessä on heikkoutena se, että jotkut tekstit ovat kovin selvästi otteita suuremmista kokonaisuuksista. Alkuperäisissä laajemmissa teksteissä, kuten monografioissa, on ollut mahdollisuus käsitellä asioita hyvinkin tarkasti, mutta nyt muusta yhteydestä irrotetussa osuudessa monet yksityiskohdat jäävät hiukan hämäriksi. Erityisesti ilman selityksiä annetut oudot nimitykset eivät sisällä kovinkaan suurta informaatioarvoa sellaiselle lukijalle, joka ei tunne aihetta ennestään.

Teoksen viimeinen luku Katoavat äänet jakautuu kahteen hyvin erilaiseen osaan. Aluksi esitellään vanhaa kiinalaista naisten kirjoitusta. Tämän jälkeen tyyli muuttuu kokonaan, ja kirjan viimeiset kymmenen sivua käsittelevät varsin poleemisesti kolonialismia ja vähemmistökansojen vainoamista. Muutos on melkoinen verrattuna teoksen alkuosaa hallitsevaan romanttis-mystifioivaan tyyliin.

Pussillinen perinnettä

Teoksessa on tavattomasti kiinnostavaa asiaa – jopa niin, että suuret linjat ovat hukkumassa yksityiskohtien alle. Paikoin tuntuu, että mukaan on haluttu poimia kaikki mielenkiintoiselta kuulostava, ja sitä on sitten yhdistelty hiukan mielivaltaisestikin ja ilman erityisempää lähdekritiikkiä. Tuloksena on valtava ryöpytys jäsentelemätöntä tietoa. Kunkin osan alkuun tai loppuun olisi toivonut jonkinlaista yhdistävää ja kokoavaa katsausta luvun aihepiiristä. Selkeämpi maantieteellinen ja ajallinen paikannus olisi myös auttanut lukijaa, varsinkin kun teoksessa liikutaan molempien suhteen melko laajalla alueella.

Kirjaan on myös lipsahtanut useita pieniä epätarkkuuksia. Esimerkiksi Aleksej Kalkinin nuorena kuolleen vanhemman veljen nimeksi mainitaan Teleš, todellisuudessa veli oli nimeltään Jamay ja Teleš oli Aleksej Kalkinin isoisä. Myös selviä virheitä on päässyt mukaan, esimerkiksi väite, että aboriginaalien kieli olisi maailman ainoa kieli, jossa yksikön ja monikon lisäksi on kaksikko. Kaksikkoa kyllä esiintyy muuallakin, jopa joissakin suomalais-ugrilaisissa kielissä.

Kuten jo alussa totesin, kirja ei ole tarkoitettu tutkijoille, vaan muille aihepiiristä kiinnostuneille. Innostuneelle lukijalle sisältö on tietenkin tärkein, eivätkä muotoseikat ehkä tunnu kovinkaan merkityksellisiltä. Akateemista lukijaa kuitenkin rasittaa erityisesti lähdeviitteiden puutteellisuus. Paikoin lähdeviitteitä on käytetty, mutta kirjassa on myös monin paikoin pitkästi sellaista tekstiä, jossa ei ole minkäänlaista informaatiota siitä, mistä tiedot ovat peräisin, vaikka selvästi joitakin lähteitä on käytetty. Olemassa olevat viitteet ovat usein epäloogisia (hyppelehtivä numerointi, toisen käden lähteet) ja osin epäselviä. Esimerkiksi viitteessä sivulla 126 viitataan Robin Hood –nimiseltä henkilöltä marraskuun kolmantena 1999 saatuun henkilökohtaiseen tiedonantoon. Kun kyseinen tieto on merkitty englanniksi, mieleen tulee ajatus, että tiedonannon onkin mahdollisesti saanut alkuperäisen tekstin kirjoittaja, jota taas tekstistä on mahdoton jäljittää. Viitattujen kirjojen sivunumeroita kerrotaan vain satunnaisesti ja kuvien lähdetiedot on lähes säännönmukaisesti jätetty mainitsematta.

Viime aikoina yleinen mielenkiinto alkuperäiskansoja ja heidän perinnettään kohtaan on kasvanut ja tiedon lisääntyminen on tuonut mukanaan huolen pienten kielten ja kulttuurien häviämisestä suurten maailmankulttuurien tieltä. Kiinnostus samanismiin liittyy osittain tähän mielenkiintoon, osin myös vanhojen uskomusten uusiokäyttöön. Salatun teknikot -kirjasta välittyy kiinnostus alkuperäiskansojen suullista perinnettä kohtaan, paikoin värittyneenä joidenkin tutkijoiden aikanaan harrastamalla romantisoinnilla. Kirjan lopussa on luetteloitu suomennettuja tekstikokoelmia. Tämän lisäksi käytetyn lähdekirjallisuuden listaaminen olisi ollut toivottavaa. Näin laajasisältöisessä teoksessa lukijaa palvelisivat myös henkilö- ja asiahakemistot.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto