Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kertoja on kaikkitietävä, rakkaus ei

Taina Latvala, 1.12.2008
J. P. Pulkkinen: Kaikki onnelliset perheet s., Teos 2008

Anna Karenina toimii J. P. Pulkkisen teoksen teeman intertekstuaalisena taustana. Kaikki onnelliset perheet käsittelee parisuhteita, rakkauden syntymistä, hämärtynyttä hekumaa ja intohimon kuolemaa. Teoksen keskeisenä teemana on uskottomuus, joka pelastaa yksilön romahtaneen rakkauden alta mutta hajottaa sydämiä ja kokonaisia perheitä.

Romaani kertoo suomenkielen opettajana työskentelevän Antin ja naistenlehden toimituspäällikön, Saran, salaisesta suhteesta. Tahoillaan naimisissa olevat hahmot tapaavat toisensa Italiassa, jossa syttyy molemminpuolinen kiinnostus kiellettyyn rakkauteen.

Saran ja Antin teerenpeliä pedataan pitkään; tekstiviestejä lähetellään, jalkapallopelissä punastellaan ja puolisolle valehdellaan, mutta lopullista lankeamista romaani ei näytä. Romaanin kertojana toimiva Johannes Kairo tyytyy toteamaan vain: ”En tiennyt miten pitkälle he olivat menneet, en tiennyt miten pitkälle he aikoivat, epäilin että he itsekään tiesivät.”

Tämä tietämättömyys kummastuttaa siksi, että muualla romaanissa Johannes tuntuu tietävän kaiken – paljon enemmän kuin mihin minäkertojan havaintokyky todellisuudessa riittäisi. Saran ja Antin yhteinen ystävä havainnoi sellaisiakin tapahtumia, joissa hän ei itse ollut paikalla. Aivotutkijana työskentelevä Johannes kirjaa ystäviensä ajatukset, ilmeet ja repliikit tarkkuudella, joka olisi ilmiömäistä tunnollisimmallekin tiedemiehelle.

Minäkertojan kaikkitietävyys aiheuttaa tarinaan epäuskottavuutta ja muodostuu romaanin narratologiseksi ongelmaksi – tai ainakin kysymysmerkiksi. Lukijalle jää epäselväksi, käyttääkö Pulkkinen epäluotettavaa kertojaa harkitusti vai vahingossa. Harkittuun epäluotettavuuteen Johanneksella ei mielestäni ole motiivia

Kertoja pelilautana

Pulkkisen teosta lukiessa tulee ajoittain pohtineeksi, tarvittaisiinko Johannesta tarinassa lainkaan. Hän itse tuntuu olevan vakuuttunut omasta tarpeellisuudestaan, joskin rivien välissä välkähtää myös epäilys: ”Olin mukana leikissä, olin tervetullut ja tarpeellinen, olin omalla kiertoradallani ja minun massani vaikutti muiden kappaleiden käyttäytymiseen, minä olin pelilauta, sumuverho ja kolmas pyörä.”

Kuvatessaan Antin ja Saran rakkaustarinaa Johannes peilaa myös omaa parisuhdettaan. Hän asuu yhdessä luomisen tuskasta kärsivän elokuvaohjaajan kanssa, joka istuu päiväkaudet pimiössä ja lääkitsee masennustaan viinillä. Kallen hahmon kautta Pulkkinen kuvaa taiteilijan tuskaa; entä jos kaikki taide onkin pelkkää kopiota, jo kertaalleen tehtyä. Kallen elokuvia ei saa kehua, jotta tämä ei saisi suorituspaineita: ”’Hänellä oli tämä taiteilijoille erityinen kyky kääntää onnistuminen taakaksi’, Johannes kuvaa rakastettuaan.”

Pulkkisen romaani on parhaimmillaan juuri henkilöhahmoja tarkkailevissa kohdissa. Kirjailijalla on taito tiivistää omaperäisesti henkilöiden piirteitä, esimerkiksi näin: ”[- -] tämä nainen osaa olla hämillään peittelemättä sitä”. Kyseinen sitaatti kuvaa Saraa, jota voi pitää romaanin parhaiten kuvattuna henkilönä. Hänestä piirtyy kuva kiireisenä Klara-lehden toimituspäällikkönä, jonka elämä pyörii uusien juttuideoiden, matkustelun ja perhekuvion ympärillä. Vaikka Saran rakkaus Anttiin jää melko pinnalliselle tasolle, sitä on kuvattu myös koskettavasti: ”Istun työhuoneessani, jätän sen kohta, sekin on täynnä sinua vaikka et ole täällä käynytkään”, Sara tunnustaa Antille kirjeessään.

Kertoja karttakeppinä

Kaikki onnelliset perheet vie tarinaa eteenpäin sujuvalla poljennolla mutta kompastuu ajoittain kielen kömpelyyteen. Esimerkiksi seuraavanlaisiin kohtiin olisi toivonut kustannustoimittajan puuttuneen: ”Minä sanoin, että sellaista sanotaan joogaksi, johon hän että minulta sai aina luotettavasti tiedon omista tekemisistään ja heti perään hän kysyi mitä minulle kuului ja pysäytti samalla auton.”

Pulkkisen teosta lukiessa ärsyyntyy välillä myös sen opettavaisesta sävystä. Henkilöhahmot pohtivat kaikenlaisia aiheita kuten Neandertalin ihmistä, Cro-Magnonin aivojen kokoa, Stalinin muistitaitoja ja Darwinin serkun ajatuksia. Edellä mainitut esimerkit jäävät tekstissä maininnan tasolle, mutta välillä piilopedagoginen ote lipsahtaa sietämättömän puolelle: ” [- -] Leena sanoi olevansa sitä mieltä, että jumalat eivät piittaa maailman menosta, että se on vain atomien suhinaa. Raul pohti hyväntuulisena oliko se kreikkalaisista Epikuros, joka oli ollut samaa mieltä. Leena totesi, että saattoi hyvin ollakin, jolloin Raul kuittasi, ettei ihmetellyt että Dante sijoitti Epikuroksen helvetin kuudenteen piiriin.”

Kaikki onnelliset perheet käsittelee uskottavasti ihmissuhteita, mutta tekstiin toivoisi enemmän niin sanottua verbaalista viehkeyttä, joka pakottaa lukemaan kirjoja loppuun asti. Toisaalta loppua kohden teoksen hahmot muuttuvat koskettavammiksi, ja heidän pohdintoihinsa tulee syvyyttä: ”Me olemme kasanneet itsemme palasista. Säröt ovat syvällä, kaikki on epäluotettavaa, kaikki meissä vaihtuu, hajoaa tai pettää.”

Tämä Saran ajatelma on kuin tiivistys postmodernista nykyihmisestä, jonka minuus on rakentunut epävakaalle pohjalle ja jonka identiteetti on koko ajan hajoamaisillaan.

Kertoja tietämättömänä

Lopussa Pulkkinen on osannut sulkea hienosti ympyrän viittaamalla jälleen Anna Kareninaan. Hän päätyy seuraavanlaiseen lopputulokseen: ”Minä en tiedä millainen on onnellinen perhe. En tiedä millainen on onneton perhe. Mutta olen varma, että kaikki perheet ovat omalla tavallaan omituisia.”

Edellinen virke osoittaa sen ajallisen kuilun, joka erottaa Pulkkisen teoksen Tolstoin klassikosta. Realismin aikakaudella 1800-luvun lopulla Tolstoin kertoja kuvaili asioita niin kuin ne olivat, objektiivisesti ja ’totuutta’ tavoitellen. Nykyajan romaanissa kertoja sen sijaan tunnustaa, että hän ei sentään tiedä aivan kaikkea – ei ainakaan sitä, mikä tässä maailmassa on totta.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto