Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Suomalaisten aikamatka Alexandriaan

Markku Soikkeli, 30.11.2001
J. Pekka Mäkelä: 391 s., Like 2004

On tasan 50 vuotta siitä, kun tieteiskirjallisuus lajina rantautui Suomeen. Kuvitelmia tulevaisuuden ihmeellisistä keksinnöistä tai kaupungeista oli ilmestynyt jo paljon aiemminkin, alkaen Topeliuksen utopiakuvitelmista vuodelta 1844, mutta omana tunnistettavana lajinaan tieteiskirjallisuus eli lyhyesti scifi saapui suomalaiseen kirjallisuuskeskusteluun vasta 1954.

Juhlavuodelle sopivasti ilmestyy J. Pekka Mäkelän tieteisromaani 391, joka tekee kunniaa lajin tunnistettavimmille piirteille: tarjolla on ufo-seikkailua ja aikamatkailua. Mäkelä on kokenut tietokirjoittaja ja kääntäjä, mikä näkyy hänen kyvyssään kirjoittaa asiapitoisesti ja hillitysti hämmästyttävistä tapahtumista.

Mäkelän kirja on esikoisromaaniksi poikkeus. Se on toisaalta etäännytetty kauaksi kirjoittajansa omasta elinpiiristä ja toisaalta hyvin rajattu juonen ympärille, eikä henkilöitä käytetä yhtään enempää kuin on tarve juonen ja aiheen kannalta.

Kirjan kertoja, kanadansuomalainen valokuvaaja, on suorastaan maanisen hillitty. Hän pyrkii antamaan mahdollisimman todenmukaisen kuvauksen siitä, miten hän joutui maailmansodasta palatessaan vuosisatojen välillä olevaan kuiluun ja millaiset olivat hänen koettelemuksensa tulevaisuudesta saapuneen retkikunnan vankina muinaisessa Egyptissä. Tätä tarinaa hän kertoo vuonna 1989 naispuoliselle kollegalleen, kun rakkaus ja uskoutumisen tarve pakottavat hänet paljastamaan menneisyytensä.

Sekä vuosiin 390-391 sijoittuvassa varsinaisessa tarinassa että nykypäivään sijoittuvissa etsintäjaksoissa juoni etenee kohti Egyptiä. Koska suomalaisessa kirjallisuudessa on Waltarin Sinuhesta alkaen tunnettu erikoista kiinnostusta juuri faaraoiden aikaan, Egypti on kotoisa valinta aikamatkan kohteeksi. Kaiken lisäksi päähenkilö tapaa menneisyydessä suomalaisia kohtalotovereita, naisia, joiden kanssa hänellä kehittyy erilaisia, mutta jälleen hyvin hillittyjä lemmenkohtauksia.

Nojatuoliseikkailu kirjastoon

Mitä sisällöllistä annettavaa tällä Alexandrian ja ajassa matkaamisen arvoituksia puntaroivalla kirjalla sitten on? Eipä paljoakaan. Scifiä on syytetty siitä, että tieteistarinoissa kaunokirjallinen aines on toissijaista eivätkä lajityypin kirjat kommunikoi muille kuin lajin harrastajille. Mäkelän kirja on tästä esimerkki hyvässä ja pahassa.

Hyvää on se, että J. Pekka Mäkelä tuntuu kirjoittavan tarinaa vertaisilleen historiasta ja tekniikasta kiinnostuneille nojatuoliseikkailijoille. Aikamatkan tekeminen ja muut tulevaisuuden teknologiaan sopivat scifistiset temput kuvataan ilman ns. infodumppausta, joka on scifistisen kerronnan yleisin tyylirikko. Ainahan tieteisfiktio sisältää nimensäkin mukaisesti tieteen ja teknologian popularisaatiota, ylätyylinä eräänlaista kansanlatinaa, mutta realismin perinteestä tuttujen asiantuntijaäänien käyttäminen todellisuudentunnon vahvistamiseksi erottuu useimmista tieteiskirjoista kiusallisen selvästi. Tämän Mäkelä välttää kuvaamalla teknologiaa ja käyttämällä antiikkista historiaa harkitusti muutamissa kohdissa.

Mäkelän tapa kuvata aikamatkailun periaatetta maistuu jopa omaperäiseltä. Kun aika värähtelee, syntyy kuilu, jossa on perustaajuus ja kerrannaisia. Ajassa ei siis voi matkustaa ilman, että puoliväliin aikakuilua jää aukko, josta voi lipsahtaa ihmisiä toiseen aikakauteen.

Tällaisilla vertauskuvasta lähtevillä spekulaatioilla on parhaimmillaan merkitystä muillekin kuin scifistisen kansanlatinan ystäville. Jos aikaa voidaan käyttää luovasti, esimerkiksi kuin musiikkia, aikamatkailun käyttäjät ovat jumalan vertaisessa asemassa ja joutuvat pohtimaan ajan ja aikakausien kulttuurista luonnetta. Aikamatkatarinoissa siis otetaan korostetusti esille historiallisten romaanien ongelma: missä määrin ihminen voi ymmärtää toisen ajan ihmistä. Lisäksi aikamatka antaa mahdollisuuden värittää historiankirjoitusta, kuvitella, miten menneen ajan ihmiset ovat itse tulkinneet ympäristöään.

Mäkelän kirjassa nämä vuoden 391 kuvaukset eivät ole järin kiehtovia. Kirjoittajan taustatiedot arkeologiasta ja egyptologiasta eivät ole niin laajat, että kuvaus toimisi osana kerrontaa. Kuvaus muinaisesta Alexandriasta ja kirjanystävien kadonneesta mekasta, Alexandrian kirjastosta, ei ole lainkaan niin eloisa kuin kirjan aloittava kuvaus helsinkiläisestä sairaalasta – ei lainkaan ihme, onhan Mäkelä ollut itse töissä pääkaupungin sairaskodeissa.

Esimerkiksi maailman kuuluisinta kirjastoa kuvataan niin kuin historian opuksesta tiivistäen:

”Alkuun Serapeinoniin oli vain tuotu vähäpätöisempää kirjallisuutta, jolle ei ollut tilaa palatsin kirjastossa. Vähitellen Museionin kirjoista oli alettu laatia kopioita täällä säilytettäväksi. Tarkoituksena oli varmaan välttää sellaisia korvaamattomia menetyksiä, joita oli tapahtunut, kun rantamakasiiniin varastoituja kirjoja oli palanut sisällissodan aikana –.”

Positiivisen vanhahtava poikaseikkailu

Myöskään ihmiskuvaus ei käytä hyväkseen sitä, miten omasta ajastaan suistuneet ihmiset voisivat käyttäytyä. Alexandriaan päätyneet retkeläiset ovat kuin hämmentyneitä turisteja, jotka ottavat yllättävästä pakkolomastaan irti sen mitä voivat. Tulevaisuudesta saapuneet ihmiskunnan edustajat taas ovat ylimielisyydessään lajityyppiä palvelevaa henkilökuntaa ilman persoonallisuuksia: ”Oli tavallaan masentavaa huomata, että näennäisahkera näennäistyö on pomojen keskuudessa edelleen todellisen työn tekemisen suunnittelua suositumpaa vielä niin kaukana tulevaisuudessa.”

Kun kerran J. Pekka Mäkelä on ansioitunut Philip K. Dickin romaanien suomentajana, olisi odottanut, että jotain Dickin kirjojen psykedeliasta ja fabuloinnin vilkkaudesta olisi tarttunut Mäkelän kirjaan. Toisaalta Mäkelän ratkaisu on nojatuolimatkailijalle sopiva valinta. Pääosassa on matka itsessään, eivät ihmiset eivätkä, valitettavasti, edes matkailijoiden varastamat klassiset kirjakääröt. Spekulointi vanhojen kirjoitusten avulla kirjoitetulla maailmanhistorialla olisi sentään tarjonnut huimia mahdollisuuksia lajityypin puitteissa. Aikamatkan paradoksejakaan Mäkelä ei harrasta.

Suurin osa suomenkielistä scifiä on tätä nykyä käännöskirjallisuutta, ja kotimainen proosa kukoistaa vain lehdissä julkaistuina novelleina. Jälkimmäiseen nähden Mäkelän romaani erottuu kieleltään positiivisesti vanhahtavana ja kerronnaltaan varmaotteisena. Käännöskirjallisuuteen verrattuna tällainen kypsä poikakirjallisuus ei kuitenkaan pärjää. Mitään suomalaisen näkökulman lisäarvoa ei tarinasta saa irti, jollei sitten sellaiseksi laske suomalaisten hämmästyttävää kotikaipuuta. Kun 1950-luvun ufo-seikkailuissa suomalaiset sankarit kaipailivat saunaa ja puhtaita kalsareita, 1980-luvulta luiskahtanut sankaritar kaipaa ”Uuden aallon bändien T-paitoja. Lepakon keikkoja”.

Ehkä lupsakkaat suomalaiset ufon sieppaamalla aikamatkalla on jo ideana niin pöljä, ettei siitä saa läpensä vakavaa kertomusta, vaikka kuinka yrittäisi. Ehkei pidäkään yrittää.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto