Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kulkijan pilvilinnat

Jani Saxell, 14.1.2002
Jack Kerouac: Dharmapummit s., Sammakko 2001 Kääntäjä(t): Markus Jääskeläinen

Jack Kerouacin vuonna 1957 ilmestynyt romaani Matkalla voidaan hyvällä syyllä laskea yhdeksi Amerikan 1900-luvun merkkiteoksista. Beat-sukupolven etsinnän ja levottomuuden kuvaus sai kotimaassaan jatkoa jo seuraavana vuonna. Dharmapummeissa tie vie sisäänpäin, vaikeasti kiivettävien vuorten huipuille ja zenbuddhalaisuuden esoteeriseen maailmaan.

Kerouacin (1922-69) maailmanmaineeseen nostanutta romaanikaksikkoa ja Dharmapummeja verrattaessa huomio kiinnittyy ”mestari-kisälli” -asetelmiin: Matkalla-romaanissa minäkertojaa johdatteli suurkaupunkien huuruiseen sykkeeseen ja huumekokeiluihin Dean Moriarty -niminen elämää suurempi antisankari. Dharmapummeissa mestarin keppiä kantaa Japhy Ryder, haikurunoista ja zenbuddhalaisuudesta innostunut pukinpartainen pohjoisen kasvatti. Ihanteiden muuttuminen näkyy kirjan tempossa. Dharmapummien ydinosan muodostavat detaljirikkaat kiipeilykuvaukset ja keskustelut Totuudesta, joka voi kiteytyä vaikkapa saman tien muistiin kirjattuun luontohaikuun.

Dharmapummit vaeltavat rinkka selässä San Franciscon boheemipiirien päättymättömistä bileistä Kalifornian ja Washingtonin osavaltioiden vuoristoihin. Aistiilon ja askeettisten elämäntapojen välillä tasapainoilu ei ainakaan päähenkilöitä haittaa. Kuin haasteeksi länsimaiselle ajattelulle Dharmapummeissa on juonta vain siteeksi, ainakin Aristoteleen tarkoittamassa ”alku-keskikohta-loppu” -mielessä. Minäkertoja Ray Smithin mielensisällöissä tapahtuu kehitystä, mutta paljon jää avoimeksi Kerouacin The Duluoz Legendiksi kutsuman, löyhän romaaninelikon vielä suomentamattomia osia varten.

Yhdellä tasolla teos on avainromaani 1950-luvun kirjallisuuspiireistä, irrallisesta ja elämänjanoisesta beat-sukupolvesta, johon kuuluivat Kerouacin ohella Allen Ginsberg, William S. Burroughs, Gary Snyder ja monia muita. Porvarien ärsyttäminen ja rousseaulainen paluu luontoon on ollut nuorten romantikkojen tähtäimessä jo kauan ennenkin, mutta Amerikan 1950-luvun homo- ja kommunistivainojen ilmapiirissä beatnikkien pikkuboheemin kapinallisuuden on täytynyt erityisesti järkyttää.

Kerouac-suomennos puolustaa paikkaansa dekkarien ja elämänhallintaoppaiden hallitsemilla käännösmarkkinoilla, varsinkin kun dharmapummien propagoima, länsimaisen materialismin ja minäkeskeisyyden hylkäävä elämäntapa on aidosti kannattamisen arvoinen.

Puhtaasti romaanina Dharmapummit jää kuitenkin edeltäjänsä varjoon. Kaukana tuntuu kavala maailma olevan nuorten idealistien retkiltä, kun suurin Ray Smithin romaanin aikana kokemista tragedioista on hänen opettajansa lähtö Japaniin. Sinänsä hyvin kulkeva teksti heilahtaa romanttisessa hehkutuksessaan välillä naiiviuden puolelle. ”Viime yönä näin unta, että olin meren tyhjyydessä uiva kala ja käännyin oikealle ja vasemmalle tietämättä mitä oikea ja vasen tarkoittivat, mutta eväni, leijanpyrstöni ansiosta osasin liikkua, eli olen buddhakala ja eväni on viisaus.”

Jonkinlaista särmää, elämän arvaamattomuutta ja kolhivuutta Dharmapummit olisi epäilemättä tarvinnut, jotta se olisi tullut lukijaa lähelle. Sama pätee henkilökuvaukseen; romaanin kahdesta sivuhenkilöiksi jäävästä naishahmosta toinen tekee nopeasti sivuutetun itsemurhan. Toinen, Prinsessa-niminen kaunotar, toimii seksiobjektina beatnikkipoikien jabjum-orgioissa.

Kerouacia on sanottu kirjailijaksi, joka kolahtaa interrail- ja festari-ikäisiin mutta joka saattaa jättää vanhemmat kylmiksi. Toki kolmeakymmentä lähenevä lukijakin jaksaa innostua on the road -romantiikasta. Dharmapummien hienoisen pettymyksen jälkeen jään odottamaan sarjan seuraavia osia.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto