Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Turvakoloja ja irrottautumisia

Irene Vehanen, 2.11.2011
Janica Brander: Lihakuu 142 s., Otava 2011

Janica Branderin esikoisnovellikokoelma Lihakuu vilisee koloja ja salakainaloita; ohimennen hipaisevia tai puristavia käsiä. On viisaita mummuja ja uhkaavia vaareja. Keskeinen teema kirjassa on turvallisuus reaktiona ympäristön turvattomuuteen. Toinen näkyvä teema on suomalaisen kirjallisuuden klassikoista tuttu, melkein jo sukupuuttoon kuollut sisukkuus; tarpeen mukaan sopivasti sokea ja kuuro selviytymisen eetos.

Branderin teos on tasaisen hyvä, ehkä vähän liiankin. Hallittu tyylikkyys näkyy kaikessa teoksen rakennetta myöten. Kymmenen novellin kokoelma on mitaltaan ideaalinen, samoin yksittäiset novellit. Henkilöt ovat melkein yli-ihmisiä, kaiken kestäviä ja hyväksi kääntäviä.

”Minkku yritti haluta olla tottelematon, mutta se ei oikeasti huvittanut häntä. Hän olisi vain halunnut, että kotona oltaisiin syöty jauhelihakeittoa.”

Avuttomat aikuiset, järkevät lapset

Kokoelma alkaa niminovellilla ”Lihakuu”, missä asetelma on tuttu: vanhemmistaan huolehtiva pikkupoika, jonka turvana tiukan paikan tullen on Jänö King-Kong mielikuvitusmaailmasta. Aikuiset ovat tässä novellissa korostetun avuttomia ja lapsi liioitellun järkevä, vaikka saavat lapset vanhemmilleen iloakin tuottaa:

”Hain huoneestani Kimblen. Äiti ei jaksanut, mutta minä keksin pelata itseäni vastaan. Äidin mielestä minun touhujani oli kiva katsella.”

Suurimmassa osassa novelleista on kyse lapsen ja vanhemman välisestä suhteesta, olipa lapsi nuori tai jo aikuinen. Myös novellissa ”Maailman makuu” on järkevä lapsi: ”Minkkua pelotti, ymmärtäisikö jumala, että vanhemmat olivat oikeasti kilttejä ja ansaitsivat päästä taivaaseen.”

Perheen kaaosta rauhoittamaan haetaan viisas mummu, ja niskavuorelaisella sisukkuudella mummun tekemää ”muussia” syövät saman pöydän ääressä niin perhe kuin isää sulostuttava ”naapurin Heidi, jolla oli pitkät värjätyt hiukset ja pehmeiksi rasvatut sormet”.

Irrottautumisen kipeys

”Uusi elämä” on tarina leskeksi jääneestä naisesta, jonka lapsi on itsenäistymässä. Tässä novellissa lapsi, vaikka aikuinenkin, saa olla lapsi ja aikuinen on oikeasti aikuinen.

”En kuitenkaan sanonut mitään Lapselle, sillä oli mielessään tarpeeksi tärkeitä ja hankalia asioita. Tiesinhän minä sen. Tentit ja kasvisruokavalio ja mitä opiskelijoilla nyt onkaan. Äidille lapsen huolet ovat aina omia suurempia.”

Ihmisillä on arvo. Symbolisesti tämä näkyy niin, että edesmenneen miehen nimi on Arvo, lapsi on Laps ja uusi onni Omani.

Lihakuu on kiinnostava ja jatkoa ajatellen lupaava esikoinen.

”Penkit”-novellissa aiheena on isän ja aikuisen pojan välinen suhde. Liki kolmekymppinen mies Niko on isänsä kanssa avantouinnilla. Tässäkin novellissa asetelma on oikeinpäin ja isä viisas mies: ”Iloinenhan minun pitäisi olla Nikon puolesta, oli se muu meno sitten uusi tyttöystäväehdokas, työmatka tai baarireissu.”

Isä käy sisäistä dialogiaan menneistä naissuhteistaan. Eri sukupolvet tuodaan novellissa esille yhtaikaa hauskalla ja vähän haikeallakin tavalla. Kullakin ikäryhmällä on ikään kuin omat paikkansa eri etäisyydellä rannasta.

Perustunnelma on sama läpi kokoelman. Vaikka pohjavire on traaginen, lukemisesta tulee aluksi hyvä olo, kunnes lukija tajuaa erilaisten turvakolojen kääntöpuolen. Jottei ”kahvikuppien lempeä laulu” tukehduttaisi hengiltä, on osattava myös irrottaa ja irrottautua. Sekin tapahtuu kokoelman novelleissa järkevästi, joskaan ei helposti:

”Varasin matkan, vaikka nupin perukoilla takoi, että haluan vetäytyä takaisin kieppiini ja jättää onnellisuuden niille, jotka sitä jaksavat.”

Interteksuaalisuutta ja vaihtuvia teemoja

Lihakuussa tasapaino samanlaisuuden ja erilaisuuden välillä on onnistunut. Yhtenäisistä teemoista huolimatta tekstit ovat keskenään erilaisia. Tästä syntyy yllätyksellisyys ja jännite, mikä pitää lukijan otteessaan läpi kirjan. Yksittäiset novellit ovat moniulotteisia ikään kuin tyylikokeiluja. Nuori kirjoittaja on novelliensa henkilöiden tavoin noussut ummehtuneen subjektiivisuuden yläpuolelle ja kirjoittaa lukijalle. Eri sukupolvien tunnot on kuvattu kypsästi ja tarkkanäköisesti.

Kaikki novellit eivät käsittele lapsen ja vanhemman suhdetta. ”Sielumies” jää mielen intertekstuaalisuudestaan. Päähenkilö Kalevi, ”kaunis mies”, muistuttaa Eino Leinon Helkavirsien Ylermiä, ylpeää isäntää. Myös Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla tulee mieleen.

”Karhut ja sudet” -novellin tunnelmassa on jotain samaa  kuin Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu -teoksessa. Erikoisten nimien, kuten Raappana, Naakka ja Ranttu-Maija, perusteella sijoitan tapahtumat pohjoiseen  tai itäiseen Suomeen. Ronski teksti tuo mieleen myös pohjoisen kuvaajan Hanna Haurun. ”Karhut ja sudet” on tyyliltään mystinen, vähän vaikeasti avautuva. Jumala on ankara ja tyttöjen välinen ystävyys tiivistä.

Lihakuu on kiinnostava ja jatkoa ajatellen lupaava esikoinen. Juurevaa kirjallisuutta, jollaisesta ei ole ylitarjontaa. Lihakuu nimenä on arvoituksellinen, melkeinpä harhaanjohtava, mutta kenties juuri siksi aika osuva.

Uskon, että kuulemme jo tähän mennessä useissa kirjoituskilpailuissa palkitusta Branderista vielä. On kiinnostavaa nähdä, miten teksti kehittyy: tuleeko järkevyyden ja säntillisyyden rinnalle myös kaipaamaani rosoa?

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto