Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Maininkeja vesilasissa

Lauri Sipilä, 20.6.2000
Jari Ehrnrooth: Deserton pyörre s., LIKE 2000

Jari Ehrnroothin edellinen teos oli erinomainen Vierashuone (1996), suorapuheinen mutta laajakatseinen kokoelma kirjeitä psykoanalyytikolle analyysin päätyttyä. Teos näkyy peilikuvana myös Ehrnroothin esikoisromaanissa Deserton pyörre. Päähenkilö on lainannut temperamenttinsa, osan elämäkerrastaan ja ajatuksistaan Vierashuoneen esittelemältä Ehrnroothilta. Asetelma on säilytetty mutta käännetty, nyt kertojana on kirjeitä saava analyytikko.

Kertoja saa ’sattumalta’ käsiinsä nuoruudenystävänsä ja entisen potilaansa Tor Nordenheimin muistiinpanovihon. Osoittautuu, että tämä lahjakas, kiihkeäsieluinen humanistitutkija on kadonnut ja järjestänyt muistiinpanojen päätymisen kertojalle. Kertoja lukee Nordenheimin muistiinpanoja ja matkustaa tämän perään Venetsiaan. Kirjan edetessä muistiinpanot saavat yhä suuremman sijan, kertojan osuudet ja vähäinen juoni yhä pienemmän.

Nordenheim alkaa pohtia elämäänsä kirjallisesti, kun se sairasloman ja vaimon ulkomaanmatkan takia nytkähtää hiukan sijoiltaan. Elämä ja alkaa tuntua tyhjältä, pyrkiminen turhalta ja tarkoituksen kysyminen pakolliselta. Vähitellen hän irtoaa tästä päivästä muistoihin, havaintoihin ja assosiaatioihin, joita purkaessa myös minuuden purkamisen tarve alkaa pakottaa. Siitä edetään muistojen, havaintojen ja historian tulvan välillä loikkiviin visioihin, jotka hapuavat jotain tavoittamatonta salaisuutta. Syntaksi alkaa repeillä, subjektit ja kopulat jäävät pois, sanajärjestykset kääntyilevät ja logiikka taistelee allitteroivan lallattelun kanssa. ’Minän’ tilalle tulee ’hän’ ja ’hänen’ tilalle ’ruumis’. Nordenheim joutuu itsensä sivuun ja yrittää sieltä käsin rakentaa itsensä kokonaan uudeksi. Muistiinpanoja lukiessaan kertojasta tuntuu, että hän alkaa elää Nordenheimin elämää ja minuutta jonkinlaisena varjona.

On äärimmäisen vaikeaa jäljitellä mimeettisesti äärimmäistä ilman, että se latistuu. Siksipä yleensä turvaudutaan esittämisen sijaan viittaamiseen. Ehrnrooth kuitenkin onnistuu Nordenheimin muistiinpanoissa erinomaisesti luomaan vakuuttavaa kriisissä olevan ajattelijan kieltä. Tämä onkin romaanin parasta antia. Ongelmat ovat kerronnassa, motivoinnissa ja kontrastoinnissa – siis romaanikirjailijan peruskuntopohjassa.

Romaani koostuu minäkertojan mietteistä ja Nordenheimin muistiinmerkinnöistä. Molemmat ovat täynnä raskaan sarjan ajattelua. Ulkopuolista kertojaa, dialogia tai muita näkökulmia ei ole ollenkaan. Ehrnrooth ei ole täysin pystynyt välttämään tällaiseen kerrontaratkaisuun sisäänrakennettua monotonisuuden ja -logisuuden vaaraa. Päähenkilöiden ajatuksenkulut eivät saa aksentoivia vastavoimia ulkopuolisista näkökulmista, tapahtumista eikä toisistaankaan.

Deserton pyörre hyödyntää arvoitusjuonirakennetta, mistä seuraa toinen ongelma. Esitetty arvoitus ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi vaikea eikä sen selviäminen tarpeeksi jännittävää. Ehrnrooth ei hallitse riittävästi yllättämisen, limittämisen, paljastamisen ja pimittämisen dynamiikkaa. Tarina loppuu mahalaskuun, kun lukija toivoisi jännityksen vihdoin rupeavan tiivistymään.

Psykologinen motivointi ei myöskään kaikin osin vakuuta. Tyylin tasolla ’Kuolema ei pidä keimailusta’ -tyyppiset chandlerismit tuntuvat falskilta analyytikkokertojan suussa. Nordenheimin ajatusten ja kielen liike ja muutos on kyllä vakuuttavaa. Deserton pyörteen dynamiikka romaanina on kuitenkin perustettu kertojan ja Nordenheimin suhteen jännitteisyydelle ja intensiivisyydelle, ja tämä perusta pettää. En vakuuttunut siitä, että ’tapaus’ on kertojalle niin merkityksellinen, kuin kirja yrittää esittää, tai että Nordenheimin muistiinpanoissa on lopulta ollenkaan oleellista, että ne on kirjoitettu jollekulle. Niinpä koko juttu jää melkein anekdootiksi.

Jännitys, tarina ja psykologinen motivointi eivät ole romaanin välttämättömiä ehtoja, mutta jos niiden varaan rakennetaan, ne pitäisi osata.

Temaattisestikin romaania vaivaa puolitekoisuus silloin, kun kysymys ei ole Nordenheimin filosofoinneista. Esimerkiksi erilaisia peilautumisaiheita väläytetään muttei työstetä. Eväät jäävät levälleen. Nordenheimin yhdennäköisyys tekijään itseensä jää vaille minkään lajin reflektiota, ja koko hahmo tuntuukin kutistuvan Ehrnroothin yksityisiä tarpeita palvelevaksi projektioksi.

Romaanikirjailijan ensimmäinen tehtävä on onnistua etäännyttämään henkilönsä itsestään. Deserton pyörteen vika romaanina onkin paradoksaalinen – se on parhaimmillaan pahimmillaan silloin, kun Ehrnrooth itsenään kuultaa suorimmin lävitse.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto