Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Postuumi trio näyttää maestron monet puolet

Ville Ropponen, 2.7.2007
Jarkko Laine: Ensimmäinen pastis plataanien alla s., Savukeidas 2007

Jarkko Laineen (1947–2006) tuotanto elää kirjailijan kuoleman jälkeenkin. Tuotanto jäi kesken, niin jää kaikki aina. Laineen postuumisti julkaistuista kolmesta teoksesta saa napakan otteen sukupolvensa merkkirunoilijan mestaritason tyylipaletista, joka viuhahteli hilpakasta vääräleukailusta illansävyisiin elegioihin.

Ensimmäinen pastis plataanien alla ja Kolmas mustakantinen vihko. Muistiinmerkintöjä (Johnny Kniga 2007) sekä Vampyyri – eli miten Vilhem Kojac kuoli kovat kaulassa (Otava 2007, uusintapainos vuoden 1971 romaanista) näyttävät, että Laineen paino asettuu määreeseen runoilija, vaikka turkulaisen lyriikan grand old man ehti kahdenkymmenen runokokoelman lisäksi takoa seitsemän romaania, novelleja, lyhytproosaa, sitaattiantologioita, näytelmiä, kuunnelmia ja lauluntekstejä. Laine toimi myös Parnasson päätoimittajana ja Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtajana.

Turkulaista eksistentialismia

Vaan yksi oli ylitse muiden: ”Niin luotin / runoon, etten vain sydäntäni / pannut peliin, koko elämällä / nokitin”, Laine kirjoittaa viimeiseksi jääneessä runokokoelmassaan Ensimmäinen pastis plataanien alla. Myös Turusta Laine oli pääsemättömissä. Sen muistojen kaduille palataan Ensimmäisessä pastiksessa tuon tuosta.

Keskeislyyristen, ovelasti intertekstuaalisten ja kirjallisia viitteitä limittävien runojen puhuja on altergomainen mietteliäs hahmo, joka piirtelee älyllisiä fotoja lapsuuden ja nuoruuden Turusta ja isän trokarikavereista. Runoissa pohditaan myös mediaa, työttömyyttä, viinan kiroja, vallanpitäjiä, perimmäisiä kysymyksiä. Kaupunkinäkymät sulautuvat elämänfilosofiseen aprikointiin ja pienoiskertomuksiin. Yksittäisistä aistihavainnoista syöksytään globaaleihin tai metafyysisiin sfääreihin ja toisin päin.

Kuten usein Laineen runotuotannossa Ensimmäisen pastiksen runojen rytmi ja säejako noudattavat puhetta. Laine ottaa vauhtia amerikkalaisesta kulttuurista, kirjallisuudesta, pop-musiikista, hippien historiasta, elokuvista mutta myös Kongosta, Raamatusta ja Shakespearen säkeistä. Runot assosioivat vilkkaasti: kuvat ja metaforat toimivat ennen muuta ajatusten kuormajuhtina.

Runojen puhuja pistelee tämän tästä kaikenlaisten vallanmerkkien haltijoita, nimeämiään keskinkertaisuuksia ja vähän muitakin. ”Kukaan ei enää uskalla mitään”, väitetään runossa ”Kävin isän haudalla”.

Laineen nykyajassa edes vanhusten hajua ei siedetä, graffitimaalareita vainotaan ja poliitikot ovat tahallaan tyhmiä. Runoissa vitsotaan kulutus- ja pintapop-kulttuurin hengettömyyttä ja nykyajan historiatonta lasihelmipeliä. Runojen puhujan, harhailevan hahmon osaksi jää irrallisuus mutta ei vailla huumoria: ”En ole tulossa mistään, en matkalla minnekään, / kunhan ookaan, se on turkulaista eksistentialismia”.

Ironisen itsereflektiivisessä mielessä runot on usein otsikoitu ikään kuin runon kirjoitushetken, kirjoituspaikan tai sen mukaan, miksi runo on kirjoitettu. Liitteenä on kolme J. J. Wecksellin (1838–1907) romanttisen runon suomennosta. Ensimmäinen pastis plataanien alla on kuulas teos, kuin valokuva viime vuosisadan alkupuolelta väritettynä tuliterällä tietokoneella, se on ”uni joka ei lähde pois nukkumalla”.

Ajattelu on vastaan väittämistä

Kolmas mustakantinen vihko seuraa teoksia Mustakantinen vihko. Muistiinmerkintöjä (1999, omakustanne) ja Toinen mustakantinen vihko: kriipustuksia, muistiinpanoja, reunamerkintöjä (2003, Enostone).

”Ajattelu on vastaanväittämistä”, Laine peräänkuuluttaa tässä aforismien, ajatelmien, runonalkioiden, lausahdusten, havaintojen ja puujalkavitsien ryteikössä, joka on taaja ja laaja kuin korsikalainen pensaisto, yhteentoista osastoon jaettu.

Antologian viimeinen osasto räjäyttää pään! Jos muut osastot olisivat yhtä hyviä, olisin valmis julistamaan Laineen tsunamiksi. Aivan näin ei ole; antologiassa selkäpiitä viistävät säkeet saumautuvat kepoisiin sketsinalkuihin, löysät huomiot timanttisiin kiteytyksiin. Parhaimmillaan Laine koputtelee viisauden ovia: ”Vallan lakikorkeudessa tulee vastaan laittomuuden liian ohut ilma”.

Yhdessä lauseessa voi olla kokonainen tarina: ”Pankolla makaajien kuninkaalla on omat unenmaistajansa”. Toisinaan aforismi murenee nokkeloinniksi ja pahimmillaan lähes möläyksiksi: ”Kohinajumala on vessan valtias” tai ”Loatham cityssä asuu Fatman”. Kolmannessa mustakantisessa vihkossa on myös ärsyttäviä piirteitä, kuten tiettyä machoilua ja sovinismia.

Laineen eurooppalaisuuteen kuuluvat yhtä hyvin korkeakulttuuri, Raamattu ja antiikki kuin barbaria ja kansanmurhat. Mustakantisessa vihkossa viranhaltijat ja poliitikot kuulevat kunniansa, samoin kolmea isoa puoluetta. Poliittisissa sivalluksissa Laine on terävimmillään.

Muistiinmerkinnät liikkuvat taiteista tieteisiin, politiikasta sukupuoliin, filosofiasta yhteiskuntaan ja uskontoon, rakkaudesta vihaan, pissiksistä diktaattoreihin, Venäjästä Amerikkaan, historiasta nykypäivään. Sanavapaus saa määritelmänsä: se on kalanvapautta, on meri olla ja uida ja väistää. Laine tekee kaktuksenteräviä huomioita globalisaatiosta ja EU:sta. Väliin napsahtaa suoriakin ulkopoliittisia koukkuja. Kiinat ja Neuvostoliitot ja sartret ja 1970-luvun stallarit saavat Laineelta kyytiä samoin kuin Putinin Venäjä. Israelia Laine sen sijaan näyttää ymmärtävän.

Vaikka ei tietäisi Laineesta mitään, Mustakantisesta näkee, että kylmän sodan lapsi tässä puhuu, moneen suuntaan kriittinen lapsi. Eritoten poliittisissa sivalluksissa aistii kylmän sodan jälkeisen maailmantilanteen. Kaikuuko niissä myös uuden kylmän sodan mahdollisuus?

Mustakantisessa osansa saavat myös Kirjailijaliiton ja Parnasson kuviot. Niitä kommentoidaan katkeranoloisesti.

Upeita oivalluksia, täyteajatelmia, karvallista ja karvatonta juolahdusta, radikalismia, vanhoillisuutta, unelmia, kyynisyyttä – kaikkea on Mustakantisessa. Ehkä tämä heterogeeninen helmien ja sepelin sekoitus toisaalta kuvaa Lainetta, ja voi olla, että ketä tahansa kirjailijaa. ”Miksi Jumala halusi nimenomaan luoda, editointi on aina hauskempaa.”

Vieraantunut vampyyri

Kojac, sukunsa viimeinen verenimijä, pakenee Jugoslaviasta poikki Euroopan Kööpenhaminaan, josta M/S Bathory tuo hänet olympiavuoden 1952 Helsinkiin. Laineen fantasiaromaanissa Vampyyri riittää hirtehisiä aineksia.

Kojacista ei ole oikein vampyyriksi; hän hörppii kaupan sianverta tai tomaattisoppaa ja elelee hissuksiin. Naapurin Lauri Wiik – gangsterilukemistoihin kajahtanut nuorukainen – yrittää innostaa Kojacia villin vampyyrin tavoille. Tästä seuraa enemmän tai vähemmän hauskoja episodeja Kojacin koetellessa kulmahampaitaan. Vampyyreihin tulisi tietenkin liittyä eleganttia erotiikkaa, mutta Kojacin tempauksista irtoaa vain pikkutuhmaa pornoa.

Romaanin voi lukea populaarikulttuurisen hupailun lisäksi jonkinlaisena nuorisokulttuurin kommentaarina, nuorisoväkivaltaakin käsitellään. Romaanin loppupuolella kertojaksi nousee Jopi, Neuvostoliitosta vaihto-opiskelusta palaava Laurin kaveri. 1970-luvun opiskelijapoliittiset ympyrät välähtävät taustalla. Vitsi epäkelvosta vampyyrista, joka pyrkii skarppaamaan, on kuitenkin vähän vanha. Ehkä Kojacin surkeasta hahmosta on yritetty muovata myös yksinäisyyden ja vieraantumisen tuntojen tulkkia.

Vampyyrin henkilökuvaus on kohtalaisen verevää, nasevahko dialogi liikkuu puhekielestä Laurin väliin osuviin pseudofilosofisiin totuuksiin. Romaanin tyylittely tuntuu sen sijaan vähän epäselvältä: groteskit ja banaalit yksityiskohdat tursuvat silmille toisinaan tahattoman koomisen tuntuisesti.

Laine kertoo tarinansa kieltämättä kiinnostavasti, romaanin erisarjaiset ainekset on keräilty kimpuksi, josta pusertuu tiettyä esteettistä omaleimaisuutta. En silti täysin ymmärrä, miksi juuri tästä Laineen teoksesta on otettu uusintapainos.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto