Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Paljon heikkoa voimaa ja horjumaton usko

Arto Virtanen, 15.10.2011
Jarkko Tontti: Sali 250 s., Helsinki-kirjat 2011

Ne, joille ruumiinkulttuuri on suuri asia, hokevat mielellään, että ruumis on sielun temppeli. Ja ruumiin temppeli on tietenkin kuntosali; suitsukkeiden tuoksun sijasta siellä lemahtelee hiki. Pelastetuksi tulemiseen ei muuta tarvita.

Jarkko Tontin toinen romaani alkaa salilta keskeltä actionia ja tuo vimmaisuudessaan mieleen kuvat Mika Myllylän suohiihdosta: ”Kuminen suojamatto hyllyi jalkojen alla turvesuomaisesti.”

Muutenkin kokemusta tuodaan lukijan eteen niin, että kielikuvat tuntuvat pateettisesti uskottelevilta: ”Pää paukkui punaisena. Kaulan verisuonet turposivat pinkeiksi kuin liian täyteen puhalletut ilmapallot.” Vaikka Ernest Hemingway ei taatusti ole ainoa suuri kirjailija, kuka tahansa pitemmällekin edistynyt kirjailija voi testata sanavalintojaan ja varsinkin adjektiiviryöppyjään pysähtymällä hetkeksi miettimään, miten tämä olisi saman asian saattanut sanoa.

Sali kuvaa kuntosalimaailmaa ja sen ulkopuolella trendikkäänä vellovaa todellisuutta kolmen keskeishenkilön kautta. Selvimmin päähenkilöksi asettuu machoreppana Sami, ihan sattumalta saman ikäinen ja ammatiltaankin asianajaja kuten Tontti itse: Samilla on takanaan yksi avioliitto ja siitä suloinen pian kouluaan aloitteleva tytär, sen jälkeen eroon päättynyt kiihkeä seurustelusuhde samalla salilla käyneen Karoliinan kanssa. Sami käy salilla ylläpitääkseen miehistä itsetuntoaan, joka saavutetaan täyttämällä miehen raamit fyysisesti.

Karoliina on kansanedustajan avustaja, sukupuolista vetovoimaa molempiin suuntiin säteilevä ilmestys, jonka on tehtävä jotain eduskunnan kahvipullien levittämälle takamukselleen.

Kolmas keskeinen henkilö on hammaslääkärin työstään eläkkeelle jäänyt Pirkko, jonka kuntosaliharrastus on taistelua osteoporoosia vastaan. Hän on romaanin kärpänen katossa, asuu Tapulikaupungissa Samin kerrostaloasunnon alapuolella, näkee kaiken ja on itse lähes kaikille näkymätön. Hänen blogi-kirjoituksistaan löytyy kaikki olennainen, ja kirjan kertojastruktuurissa hän on samanlaisessa välittäjän roolissa kuin se pohjoisten savottojen kulkija, joka Haanpään Noitaympyrässä luovuttaa Pate Teikan tarinan romaanin kertojalle.

Sitten on muita henkilöitä, lesbolainen kuntosalivetäjä Ninni ja paikan perusjärkäleet Muhku ja Obelix. Hienhajun seassa leijuu aito ja väärentämätön fitness-narsismi.

Pettääkö Sami kuntosalimaailmansa testosteronia tihkuvat uskonkappaleet?

Koin romaanin kerronnan kovin ongelmallisena melkein kirjan puoliväliin saakka. Tuntui siltä, että kirjailijalla oli tarve määritellä ja pureksia valmiiksi jokainen ilmiö pikemminkin kuin tyytyä kuvaamaan niitä. Valmiit asenteet, tekonokkela huumori ja heppoinen ironia tavoittivat lukijan jo ennen kuin asiat, joita niillä osoiteltiin.

Kirjailija on omaksunut kevyimmän mahdollisen pakinoivan tyylilajin, ja kun kukaan ei jaksa lukea sadan sivun pakinaa, teksti muuttuu pinnallisuudestaan huolimatta uuvuttavaksi. Kirjailija ei tunnu ottavan henkilöihinsä etäisyyttä eikä tuovan kerrontaansa syvyyttä. Pinnallisuushan on tietysti muodikasta ja Jarkko Tontin Sali muistuttaa paljossa viime vuosien sekä suomalaisen elokuvan että sarjafilmin helppoja satiireja, mutta pinnallinenkaan teos ei saa kaatua omaan pinnallisuuteensa.

Ilahduin, kun huomasin kirjan puolivälin jälkeen, että henkilöt alkoivat saada lihaa fiktiivisen luurankonsa ympärille. Heistä alkoi tulla eläviä, koettavia, heidän ongelmistaan uskottavia. Loppua myöten romaanista siis tulee luettava, viihdyttäväkin, mutta jää silti roikkumaan jonnekin viihteellisen ja vakavan välille, ikään kuin epätietoisena siitä, mitä kirjan pitäisi nykypäivänä pystyä lukijalle antamaan.

Huvikseni kuljetin mielessäni asianajaja Samin tarinan rinnalla Lassi Sinkkosen Sumuruiskun maalari Heinosta. Kumpikin teos on kehitysromaani, ja lukijan osaksi jää tulkita, missä määrin kehitys on ironisesti kuvattua. Onko siis maalari Heinonen luokkansa petturi? Ja pettääkö Sami kuntosalimaailmansa testosteronia tihkuvat uskonkappaleet?

Mutta minun on helppo uskoa, että kuntosalien 130-kiloiset järkäleet kanniskelevat pian jenkkikasseissaan tätä heidän uskontonsa katekismusta ja lukevat rivin pari aina nostosarjojen välillä hengitystä tasatessaan. Minulla ei ole aavistustakaan, miten tärkeitä asioita se väki tästä kirjasta löytää.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto