Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kirjallisuutta pikakelauksella

Sanna Nyqvist, 4.1.2004
Jarmo Papinniemi, Seppo Puttonen: Sata kirjaa s., Atena 2003

Mikä yhdistää Tarzania ja Marcel Proustia, Franz Kafkaa ja Kotiruokaa, Kari Hotakaista ja Victor Hugoa? Suomalainen kirjamaku, ainakin jos on uskominen Kirjasäätiön, Yleisradion ja Kirjakauppaliiton masinoimaan kampanjaan, joka esitteli televisiossa ja radiossa syksyllä 1999 sata suomalaisille tärkeää kirjaa. ”Tuhat vuotta, sata kirjaa” -ohjelman toimittajat Jarmo Papinniemi ja Seppo Puttonen ovat nyt koonneet omat esittelynsä listan kirjoista kovien kansien väliin.

Kampanjassa pyrittiin rikkomaan klassikkopainotteista sadan kirjan listan mallia suosimalla muun muassa lastenkirjallisuutta ja viime vuosien menestysromaaneja. Eklektistä listaa voi kritisoida kaupallisista painotuksista, ja sama talouden logiikka tuntuu kirjassa, joka on ennen kaikkea ohjelmasarjan kylkiäinen, ei tekijöidensä omista lähtökohdista ammentava teos. Se ei halua olla hakuteos, muttei yllä esseeteoksenkaan mittoihin, sillä sivun pituisissa pätkissä ei kirjoista ehditä sanoa juuri mitään. Sarvitta ja hampaitta: eikö Tärkeälle Kirjalle todellakaan löydy enempää aikaa ja tilaa kuin kymmenen minuuttia televisiossa tai yksi sivu kirjassa?

Esipuheessaan tekijät kirjoittavat: ”Tämä kirja on syntynyt lukemisen ilosta, jonka haluamme jakaa. Toisiin maailmoihin tempautumisen ja kielestä nauttimisen lisäksi lukemisen iloon kuuluvat myös oivaltamisen hetket. Tämän kirjan esseet kertovat omista oivalluksistamme, joita olemme saaneet lukiessamme näitä sataa kirjaa.”

Kumpikaan tekijöiden tavoitteista ei täysin toteudu. Sata kirjaa on aika puuduttavaa luettavaa, vaikka sitä ei tempaisisikaan kannesta kanteen yhdellä istumalla. Esittelevät tekstit eivät juuri erotu toisistaan, eivät hämmästytä, eivät innosta ajattelemaan. Onneksi joukkoon osuu mieltäkiinnittäviä poikkeuksiakin. Jarmo Papinniemen teksteissä on välillä kiinnostavia näkökulmia ja yritystä tuoda esille persoonallisempia äänenpainoja. Hugon Kurjien esittelyssä kirjailijan yhteiskunnallisia näkemyksiä testataan ajatusleikissä, jossa arvuutellaan hänen paikkaansa suomalaisessa puoluekentässä. William Gibsonin yhteydessä Papinniemi kirjoittaa kirjallisuushistoriaa romantiikasta tulevaisuuteen sairaus-metaforien kautta – nyt eletään siirtymäkautta paranoidista postmodernismista ADD-tulevaisuuteen, jota leimaa poukkoileva, häiriintynyt proosa. Seitsemän veljestä puolestaan tarjoaa pohjan teesille, jonka mukaan suomalainen sisu syntyy tappion jälkimainingeista. Rennolla ranteella toteutetut ajatusleikit jäävät harmittavasti yhden sivun rajan vangeiksi: näistä näkökulman avauksista olisi voinut kehkeytyä kiinnostavia tekstejä.

Välillä vastaan tulevat pikkuvirheet ja kummallisuudet pistävät miettimään, kuinka syvällinen kirjojen rakkaus ja tuntemus tekijöillä on takanaan. Sata kirjaa -teoksen sivuilta löytyvät esimerkiksi kirjailija ”Miquel” de Cervantes, yksityisetsivä Philip ”Marlow”, kahden suvun tarinaa kertova Sadan vuoden yksinäisyys, Jotunin novellikokoelma Rakkautta, suhteita, punatukkaisiin lukijoihin vetoava Montgomeryn Runotyttö sekä ihmisen ”aivotapahtumia” kuvaava Joycen Odysseus, jonka toinen päähenkilö, Stephen Dedalus, esitetään ”protestanttiseksi kääntyneenä.” Myös kirjan loppuun sisältyvä Tiedot kirjoista -osio on puutteellinen: miksei Hamlet-käännösten kohdalta löydy Eeva-Liisa Mannerin ja Yrjö Jylhän tulkintoja, miksi Proustilta mainitaan vain Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan ensimmäinen suomennos Combray, vaikka tekstissä puhutaan tuhatsivuisesta romaanista?

Ketä tällainen kirja palvelee? Ehkä koulukirjastoja tai aivan lukemisharrastuksen alkuasteella olevaa, 1990-luvun Suomen kirjallisesta ilmastosta kiinnostunutta. Kunnon kirjavinkkejä kaipaavalle antaisin ennemmin käteen vaikkapa Merete Mazzarellan esseeteoksen Silloin en koskaan ole yksin tai jopa Harold Bloomin välillä raivostuttavan Lukemisen ylistyksen. Isossa-Britanniassa John Sutherland on löytänyt hauskan tavan avata uusia näkökulmia kaluttuihin klassikoihin esseekirjojen sarjassaan, jonka aloitti Is Heathcliff a Murderer? vuonna 1996. Pienissä esseissään hän paneutuu monia lukijasukupolvia askarruttaneisiin klassikkojen epäjohdonmukaisuuksiin tai omituisuuksiin salapoliisin tarmolla. Runsaiden yksityiskohtien ja lainausten kautta käsiteltävät teokset ovat läsnä tekstissä, ja Sutherlandin tutkimukset innostavat tarttumaan uudestaan tuttuunkin klassikkoon. Kirjavinkkauksen hengessä: idean voisi napata Suomeenkin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto