Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Taitavaa puhelaulua

Aino Rajala, 30.12.2003
Jean-Jacques Schuhl: Ingrid Caven s., Tammi 2003 Kääntäjä(t): Marjatta Ecaré

Ei oikein autofiktiota, ei elämäkertakaan, ei kaunokirjallisuutta. Ranskalaisen Jean-Jacques Schuhlin Ingrid Caven kertoo sumeilematta oikeista ihmisistä, elävistä ja kuolleista: aiheena on kirjailijan vaimo, näyttelijä ja laulaja Ingrid Caven, sekä tämän seurapiirit viime vuosikymmeninä. Väistämättä puhe on myös Schuhlista itsestään, vaikka hän on romaanissa lähinnä statistin asemassa ja esiintyykin enimmäkseen peitenimen turvin. Tällainen lähtökohta ja varsinkin romaanin kuvaama kulttuurilähihistoria epäilemättä lisäävät romaanin huomioarvoa, ja syystä kyllä. Jo kirjallisena suorituksena Ingrid Caven on niin poikkeuksellisen etevä, että todellisuuspohja alkaa lopulta tuntua siinä epäoleelliselta yksityiskohdalta. Tämä antakoon luvan tarkastella Schuhlin Goncourt-palkittua romaania pikemminkin sepitteenä.

Ingrid Cavenin fiktioluonnetta korostavat sen taidokkaat kerronta- ja rakenneratkaisut. Romaanin kehyksenä on eräs konsertti-ilta 1990-luvun lopulla. Nopeat, elokuvalliset leikkaukset siirtävät tarinan nykyajasta Ingridin menneisyyteen – lapsuuteen sota-ajan Saksassa, avioliittoon elokuvaohjaaja R. W. Fassbinderin kanssa, seurapiirielämään ja näyttävään uraan – ja sitten taas takaisin konserttiin. Eri kertojanäänet ja näkökulmat vaihtelevat romaanissa alituiseen. Lisäksi saumakohdat suoran sitaatin ja kolmannen persoonan kerronnan välillä on useimmiten häivytetty mahdollisimman huomaamattomiksi niin, että lukija joutuu tavan takaa pohtimaan, kuka kulloinkin on äänessä, romaanin kertoja, Ingrid Caven vai joku muu. Schuhl leikittelee tietoisesti lukijan odotuksilla: hän luo vaikutelmaa milloin kertojan luotettavasta tarinasta, milloin Ingridin autenttisesta kertojanäänestä, ja rikkoo vaikutelman oitis.

Pintaliito ja Sehnsucht

Ingrid Caven kertoo menestyneen estraditähden tarinan, jossa päähenkilö kasvaa sairaasta tyttörukasta palvotuksi diivaksi ja seurapiirien lemmikiksi. Ei liene yllättävää, ettei romaanin keskipisteessä ole niinkään menestyksen makeus kuin sen takana vaaniva raskasmielisyys, perisaksalaiseksi mainittu Sehnsucht. Boheemielämä ja sen kääntöpuoli asetetaan romaanissa erityisen tehokkaasti vastakkain silloin, kun kuvattavana on Rainer Werner Fassbinderin, Ingridin ensimmäisen aviomiehen, itsetuhoinen elämä. Kuuluisan elokuvaohjaajan ylellinen arki, huumeet ja seksi näyttävät siinä vain säälittäviltä hätäratkaisuilta, jotka eivät riitä peittämään pohjimmaista tyhjyyttä.

Romaanin Ingrid sen sijaan pystyy nousemaan tämän säälittävyyden yläpuolelle. Elämän tragediat – lapsuuden kärsimykset, sota-ajan traumat, ajankulun ahdistavuus ja kuolemanpelko – kääntyvät hänen taiteessaan vahvuudeksi juuri siksi, ettei hän koeta paeta niitä. Romaanin kuvaus Ingridin Pariisin konsertista on tässä suhteessa erityisen hieno. Arnold Schönbergin Pierrot lunaire, rujo ja aidon Sehnsuchtin kyllästämä laulusarja, jonka Ingrid konsertissa suvereenisti esittää, kiteyttää sen tragiikan ja kauneuden liiton, jota romaani kuvaa:

”Hän on nähnyt sodan, vammaisuuden, terrorismin, kaikki ne hyvin läheltä, kuolemat kulkutautiin, haamut ja kauhukuvat, mutta juuri nyt, siinä, tällä hetkellä, maailman tärkein asia on pieni liukuva askel, puhelaulun, Sprechgesangin sointi, meikki, die Maske, oikeassa suhteessa valoon, pieni käden maneerimainen liike, ota pieni sivuaskel, sivuun, älä jää menneisyyden panttivangiksi: ruumis viittaa toiseen maailmaan, toiseen aikaan, se on epätarkka merkki jostain muusta.”

Tapa, jolla Schuhl kutoo Pierrot lunairen osaksi romaaniaan, osoittaa hänen kirjalliset kykynsä. Schönbergin modernistinen laulusarja on romaanin kerronnassa kuin prisma, joka heijastaa tarinan keskeisiä aineksia. Erityisen selvästi esiin nousee äänen, puheen ja laulun aihe, joka saa romaanissa tavattoman monitahoisen käsittelyn. Kertoja palaa toistuvasti Ingridin ääneen: tähden ihmeellinen lauluääni on ollut osa hänen persoonaansa lapsesta lähtien, ja myös hänen puheäänelleen on löytynyt mitä erilaisimpia käyttötarkoituksia kuten pornoelokuvien dubbaamista. Pierrot lunaire -konsertti kuvataan äänitaiteilijan uran huipentumana. Siinä missä Schönbergin teos yhdistää omintakeisesti laulua ja puhetta, liediä ja kabareeta, Ingrid puolestaan on sekä laulaja että näyttelijä, ja illan esityksessä kaikki nämä puolet sulavat yhteen: taide ja viihde, musiikki ja teatteri, säälittävyys ja diivan elkeet ovat konsertissa yhtä aikaa läsnä. Samalla Pierrot lunaire rinnastuu Schuhlin romaaniin, joka sekin yhdistelee farssia ja tragediaa sekä viittauksia taiteeseen ja populaarikulttuuriin. Kiintoisasti myös puheen ja laulun rinnakkaisuus tuodaan romaanissa esille muun muassa kuvaamalla vieraan kielen kuuntelua musiikilliseksi elämykseksi tai luonnehtimalla keskusteluja musiikkitermein (”Nyt päästäisiin tämän pienen rock’n’roll-yösoiton codaan ja fermaattiin”).

Pierrot lunaire näyttää romaanissa edustavan myös jonkinlaista ”rehellistä” musiikkia, joka ei pyri pettämään ketään. Siitä huokuu täsmentymätön tuska ja elämän rujous, ja juuri siksi se on suurta taidetta. Sen vastakohtana romaani viittaa tuon tuosta myös musiikin vaaralliseen puoleen, sen kykyyn lumota ja kätkeä vaarat näkyvistä, mistä arkkiesimerkkinä on seireenien laulu. Sota-ajan kokenut Ingrid muistaa ikänsä kertomukset juutalaisista, joille soitettiin La Palomaa vähän ennen polttouuniin viemistä. ”Elämässä on paljon musiikkia jonka tarkoituksena on pettää meitä.”

Kertoja joka ei uskalla sanoa ”minä”

Metafiktiiviset ainekset ovat Jean-Jacques Schuhlin romaanissa selviä. Romaanin kertoja on Ingridin nykyinen aviomies Charles, joka kertoo itsestään enimmäkseen kolmannessa persoonassa ja mainitsee käyttävänsä peitenimeä. Nimi Jean-Jacques Schuhl esiintyy romaanissa vain kerran, silloinkin väärin kirjoitettuna, paperilapulla, jolle kuoleva Rainer Werner Fassbinder raapustaa puolifiktiivisen synopsiksen Ingridin elämästä. Tämä jälkeenjäänyt lappunen on lähtökohtana romaanille, jota Charles Ingrid Cavenin lopussa ryhtyy kirjoittamaan. Kertoja problematisoi monitahoisesti kysymyksen siitä, voiko hän, Ingridin nykyinen puoliso, ottaa romaaninsa pohjaksi Fassbinderin viimeisillä voimillaan tuhertaman synopsiksen:

”Mitä painoarvoa minun sanoillani olisi kuolleen ja noiden samaa aihetta, samaa naista käsittelevien kahdeksantoista rivin rinnalla, kuolleen rinnalla, joka oli häntä niin kovasti rakastanut? Kähmiä ja peukaloida kuolleen pyhää esinettä, melkein kuin pergamenttia, käpälöidä ruumista, panna se puhumaan ja liikkumaan, se ja kaikki muut, siinä se mitä minä osaan tehdä.”

Huomiota näissä pohdinnoissa herättää se, miten paljon enemmän kertojaa huolestuttaa Fassbinderin paperilapun hyväksikäyttäminen kuin tämän ja Ingridin elämäntarinan hyväksikäyttäminen. Siitä kertoja ei puhu sanaakaan, vaikka selvää on, että Charles ”kähmii” ja ”peukaloi” romaanissaan ennen muuta Fassbinderin ja Ingridin elämää. Toki kertoja piirtää kuvan myös itsestään ja suhteestaan Ingridiin, eikä sekään ole mairitteleva. Hän kommentoi ironiseen sävyyn muun muassa Charlesin syrjäänvetäytyvyyttä (”’Mutta kerro minulle, Paola, kuka on tuo osittain eläinkuntaan, osittain kasvikuntaan, osittain kivikuntaan ja ehkä hiukkasen ihmiskuntaankin kuuluva olento, jonka olet tuonut mukanasi?’”). Silti asetelmassa on jotain häiritsevää. Erinäisiä epäilyksiä herättää muun muassa se, että kertoja rakentaa teokseen melkoisen vahvan madonna–huora-vastakkainasettelun, jossa Ingrid toistuvasti samastetaan huoraan. Kertoja hahmottelee jonkinlaista yleistä esiintyvän taiteilijan muotokuvaa, johon olennaisesti liittyy tietty huoraaminen: esiintyjän on annettava itsensä yleisölle. Jos metaforaa laajentaisi, voisi kaiketi sanoa, että romaanissaan Charles antaa Ingridin yleisölle kuin parittaja ikään.

Tästä ”hyväksikäytöstä” huolimatta Ingridin minä jää lukijalta lopulta sittenkin peittoon. Paradoksaalisesti kertoja tulee piirtäneeksi paljon tarkemman kuvan sivuhenkilöistä, Fassbinderistä ja Charlesista, kuin päähenkilöstään Ingridistä, joka jää etäiseksi, kaunisääniseksi, elegantiksi, yleisön matkan päästä ihailemaksi ilmestykseksi. Taidokkaan kerronnan mestari Schuhl onnistuu peittämään sankarittarensa paljastamalla hänet.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto