Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tunnelmallinen matka unohdettuun menneisyyteen

Sinikka Vuola, 10.9.2006
Joel Haahtela: Perhoskerääjä s., Otava 2006

Joel Haahtelan (s. 1972) viidennessä romaanissa Perhoskerääja lepattavat tekijänsä jo tutuiksi käyneet ainekset: impressionistinen tunnelmointi, kauniit, linjakkaat lauseet, rivien väleissä kimalteleva haikeus sekä pakkomielteen vangitsemat henkilöhahmot. Teoksessa matkataan paikasta toiseen ja pala palalta salaisuudet selviävät.

Teoksen päähenkilö, vaimonsa hylkäämä mies, perii talon saksalaiselta Henri Ruzickalta, josta hän ei muista koskaan kuulleensa. Päähenkilö löytää talosta Ruzickan mittavan perhoskokoelman ja matkapäiväkirjoja sekä kirjeitä Anna Prinz -nimiseltä naiselta. Käy ilmi, että Ruzickalle perhoset olivat intohimo ja elämäntapa ja tämä matkusti perhosten perässä merkiten muistiin löytöretkiensä tulokset sekä paikkakuntiin liittyviä huomioita, tunnelmavälähdyksiä. Romaanin edetessä lukijalle hahmottuu, että päähenkilökin on tavallaan osa Henri Ruzickan kokoelmaa. Tämän analogian sekä yleisemmin perhosmotiivin puolesta Haahtelan teos tuo mieleen John Fowlesin ahdistavan esikoisromaanin The Collector (1963; suom. Neitoperho, Weilin+Göös 1964), joskin Fowles hyödyntää perhossymboliikkaa Haahtelaa voimallisemmin ja hypnoottisemmin. Lähtökohta, outo perintö, sekä päiväkirjamerkinnät puolestaan tuovat mieleen Jyrki Vainosen romaanin Perintö (Loki, 2005). Haahtela ei kuitenkaan hae mitään uutta muotoa, testaa lajirajoja eikä pyri naittamaan realismia ja surrealismia Vainosen tapaan.

Kiehtova kahden mahdollisen elämän teema

Joel Haahtela on aiemminkin kuvannut etsimistä ja salaisuuksien paljastusyrityksiä. Milloin kadoksissa on isä, milloin perheelle on kääntänyt selkänsä äiti. Nämä julmuudet lyövät leimansa fokalisoijien elämään. Teoksissa etsitään kadonneita henkilöitä sekä selityksiä menneisyyden aukkoisuuteen ja samalla porttia tulevaisuuteen. Mikäpä olisikaan klassisempi aihe kaunokirjallisuudessa kuin matkanteko, konkreettisena ja allegorisena. Perhoskerääjässä matka paljastaa päähenkilölle sekä hänen oman menneisyytensä saloja että avaa Ruzickaan ja perintöön kytkeytyvän arvoituksen.

Haahtelan teoksissa kuvataan usein myös päähänpinttymiä ja pakkomielteitä. Hänen edellinen romaaninsa Elena oli Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2003, ja siinä vanha mies pui tiettyyn naiseen kahlittua pakkomiellettään. Perhoskerääjässä pakkomielteisyyttä edustaa Ruzickan suhde perhosiin. Päähenkilö yrittää selvittää Ruzickan suhdetta itseensä ja matkustaa Saksaan ja Etelä-Eurooppaan käyttäen Ruzickan matkapäiväkirjan merkintöjä ikään kuin oppaana. Haahtelan käsittelemän kaksois- tai oikeammin monielämäisyyden teema on varsin kiehtova. ”Olin nähnyt vilahduksen yhdestä hänen elämästään, mutta jossain kaukana oli piilotettuna Henri Ruzickan toinen elämä, josta minulla tai Anna Prinzillä ei ollut aavistustakaan”. Ajoittain tulee voimallisesti mieleen Krzysztof Kieslowskin elokuva Veronikan kaksoiselämä (1991), esimerkiksi tilanteessa, jossa päähenkilö kuvaa raitiovaunussa edessään istuvaa miestä, joka on painanut otsansa vaunun ikkunalasiin: Hänen kasvonsa heijastuivat lasiin, erkanivat kahdeksi; niin kuin meillä kaikilla olisi kaksi mahdollista elämää. Viimeksi mainittu lause toistuu samanlaisena myöhemmin.

Esikoisromaanistaan Kaksi kertaa kadonnut lähtien Haahtela on kuvannut miten sattumanvaraisesti ihmiset lennähtävät toistensa elämään. Kaikki oikeastaan kuljemme toistemme ohi, tiedämme toistemme elämästä vain paloja, kohtaamme uudestaan, tai olemme kohtaamatta. Perhoskerääjän päähenkilö puhuu puhelimessa isänsä kanssa muutaman minuutin, ja puhelun päättyessä ”jotain oli jäänyt sanomatta, jotain mitä kumpikaan ei osannut muotoilla sanoiksi, jokin mitä ei voinut korjata, jokin mikä oli kasvanut liian suureksi”. Haahtelan teoksissa monet detaljit kiertyvät menneisyyden ympärille. Hänen kirjoissaan tavallaan kysytään yhä uudestaan: mitä ymmärrämme enemmän tai paremmin, jos tiedämme, mitä menneisyydessä tapahtui?

Ongelmana kaiken alisteisuus kielelle

Haahtela-faneille ja muille romantikoille Perhoskerääjä on takuutyötä, miellyttävä lukukokemus taipuilevine lauseineen ja hämmentyneine henkilöineen. Haahtelan lauseissa tunnelmat syntyvät nopeilla, ilmavilla muotoiluilla. Tunnelmien vangitseminen on Haahtelan erityisosaamista ilman muuta: lipuvat jokiproomut, nilkkoja pistelevät takiaiset, sateen tuoksu, makuukammarit unensinertävine tapetteineen. Italialaisen hotellin edustalla viruu kissa sateessa kuin Hemingwayn novellissa ikään. Haahtelan lauseet ovat perhosenkeveitä, eikä sellaista keveyttä ole helppo saavuttaa. Tragediatkin käsitellään kauniilla kielellä, joka ei koskaan rikkoudu tai raadollistu. Vaikka koko maailma romahtaisi ja kansakunnat viiltäisivät yksissä tuumin ranteensa auki, kieli on tyyssija, joka ei petä eikä tuhoudu.

Haahtelan edellisissäkin teoksissa, samoin kuin Perhoskerääjässä, ongelmallista on se, että kaikki henkilöitä ja ihmiskuvausta myöten on alisteista kielelle. Kieli on kuin neula, joka lävistää niin perhosten kuin romaanihenkilöidenkin ruumiin eikä anna näille liikkumatilaa. Perhoskerääjässä esiintyy kokoelma lähtökohdiltaan traagisia hahmoja: muiden muassa äiditön, vaimoton ja lapseton. Henkilöihin on kuitenkin vaikea muodostaa suhdetta, koska he kaikki käyttävät samanlaista kieltä. Ruzickan muistikirjamerkinnät eivät poikkea tyyliltään fokalisoijan kielenkäytöstä, vaan vanha DDR:n kasvatti herkistelee taivaanilmiöiden edessä samanlaisella impressionistisella kielellä kuin puolta nuorempi helsinkiläinen päähenkilökin. Päähenkilön vaimo on irrallinen hahmo, jonka ainut funktio on ilmeisesti korostaa päähenkilön hylätyksi tulemista. Miksi päähenkilö matkustaa aikaa ja rahaa uhraten tuntemattoman vainajan arvoituksen eikä oman vaimonsa perässä? Perhoskerääjän henkilöissä ei myöskään tapahdu mitään kehitystä, ellei sellaiseksi lasketa päähenkilön paranemista traumaattisesta muistinmenetyksestä.

Käynti Anna Prinzin luona on ongelmallinen. Prinz vuodattaa päähenkilölle sivutolkulla muistojaan Ruzickasta sekä omasta lapsuudestaan. Toisen maailmansodan aikaisten tapahtumien ja ihmiskohtaloiden kaivelu Prinzin tomaattiviljelmän äärellä ei kuljeta romaania eteenpäin. Yksityiskohtien merkitys kokonaiskuvassa jää epämääräiseksi. Uskottavuus on ajoittain koetuksella. Päähenkilö matkustaa Italiaan, ja kas, erään kylähotellin tarjoilija muistaa heti hänen etsimänsä henkilön, siis Ruzickan, kymmenien vuosien takaa. Kuka 70-vuotias italialaismies sitä paitsi käyttäisi ilmaisua ”the butterfly man”?

Haahtelan aiemmissa romaaneissa kiusanneet kielenhuoltovirheet sekä epämääräiset sanajärjestykset ovat ilahduttavasti korjaantuneet. Peruskieliopilliset ilmiöt, kuten pilkkujen käyttötapoihin liittyvät, on nyt maltettu oikolukea. Kielenhuollon ongelmat korostuivat esimerkiksi Tule risteykseen seitsemältä -romaanissa, jossa sanojen viittaussuhteet takkuilivat. Nyt luettavuus on parantunut: lauseet etenevät loogisina ja kiintoisina, ja sujuvuus palvelee myös esteettisiä tavoitteita.

Perhoskerääjä on viehättävä ja tunteikas romaani. Se päättyy kuitenkin harmillisesti ja vailla perusteita hirviövirkkeeseen, jota voi vain ihmetellä. Onko tarkoitus imitoida Proustia, vai mistä on kyse, kun piste saapuu vasta 25 rivin vuodatuksen jälkeen?

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto