Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Seestyminen

Putte Wilhelmsson, 8.3.2016
Johan Bargum: Novelleja 1965–2015 415 s., Teos 2015 Kääntäjä(t): Rauno Ekholm & Marja Kyrö

Kun Johan Bargumiin tutustui 1980-luvulla novellikirjailijana, varhaisempi romaanituotanto tuli sisällöltään yllätyksenä.

Kylmyys ja välinpitämättömyys, jonka lähde oli jossakin yhteiskuntaluokkien välisissä kuiluissa, poikkesi myöhemmän novellituotannon pienistä myötätunnon hetkistä ja sovinnollisuudesta. Vaikka niidenkin lähteenä usein oli jokin päähenkilön epäonnistuminen. Tai sietämisen vaihtuminen siihen, että ihminen tottuu. Harvoin novelleissa myöskään elämänhallinta on kokonaan kadoksissa, kuten romaanissa Kolme, kaksi, yksi (1969). Eikä niissä juuri sorruta suoranaisiin rikoksiin, kuten Suomalaisessa ruletissa (1972).

Kokoelmasta huokuu käsitys humaanista, vuosien hiomasta ja pehmentämästä Bargumista.

Sama käsitys humaanimmasta, vuosien hiomasta ja pehmentämästä Bargumista näyttäisi olleen kokoelman Novelleja 1965–2015 toimittajalla. Tosin kustantaja ei vaivaudu kertomaan, tekikö valinnat kirjailija itse vai ymmärtävät jälkisanat laatinut Eva Kuhlefelt. Joka tapauksessa huomio kiinnittyi heti siihen, että Matkoja-kokoelman (1988) kolmesta novellista on jäänyt pois ”Ohjaaja”. Siis se, jota olisi voinut pitää tyypillisenä jatkona nuoremmalle Bargumille – rakenteeltaan muita konstikkaampi, trillerimäinen kertomus, ja julma.

 

Koko tämä järjetön eroamisten sykli, jota kutsutaan elämäksi

Selvän merkin romaanimuodosta etääntymisestä saattoi lukea myös muutama vuosi sitten julkaistusta Syyspurjehduksesta (2012). Romaanin alussa on kaksi miestä, joista vain toinen palaa purjehdusretkeltä takaisin, nainen, jota molemmat ovat rakastaneet, sekä ase, kirje ja poliisi.

Siis puhtaasti sitä takavuosien Bargumia, joka käyttää juonena jännärin käänteitä tai muuta tilintekoa siitä, kuinka tähän on tultu. Romaanin loppua kohden ainekset vielä kasvavat. Mukaan tulee aviorikos, jotain kiristyksen kaltaista, mustasukkaisuutta, yksityisetsivä, katolista synnintuntoa ja dramaattinen onnettomuus.

Syyspurjehdusta vaivasi efektien vyöry, johon teemat hukkuivat. Periaatteessa romaani olisi voinut yksinkertainen kuten Bargumin seitsemän sivun mittainen ”Auringonsilta”, jonka voi nyt lukea Novelleja-valikoimasta uudelleen. Alun perin se julkaistiin kirjassa Charlie Boy (1995).

Luontokappaleet ovat olleet Bargumille ihmisen varjoja.

Auringonsillan kehyksenä ovat itsenäistyvän teinin jäähyväiset vanhemmille, ennen puolen vuoden ulkomaan matkaa, vertauskuvina vuodenajat ja meri. Varsinaisena sisältönä on ”koko tämä järjetön eroamisten sykli, jota kutsuttiin elämäksi”, kuten isä sanoo torkahtaessaan aamuauringon lämmittämään autoon, nyrkissään junaan nousseen tytön unohtama sormikas.

Juuri siitä Syyspurjehduksessakin oli tavallaan kysymys. Sopeutumisesta tai sopeutumattomuudesta vanhenemiseen. Kokemusten viilenemisestä muistoiksi. Ja romaanin kahta miestä jatkuvasti seuraavien lintujen katseesta.

 

Tämä, ja vain tämä

Luontokappaleet ovat muutoinkin olleet Bargumille ihmisen varjoja – eniten kirjassa Kotieläimiä (1986), joka on Novelleja-valikoimassa laajimmin edustettuna. Mykkiä silloin kun kirjailijan sepittämät ihmiset eivät kuplivista intohimoista huolimatta osaa kommunikoida keskenään. Tai levollisia silloin, kuin ihmisiltä on vielä ymmärtämättä elämän rajallisuuden ”luonnollisuus ja tarkoituksenmukaisuus”, kuten Charlie Boyn isä huokaa. Parhaana esimerkkinä kenties novelli ”Bonnie”, jossa löytökoiran jokainen ele puhuu sen, mikä löytäjän kalvavassa yksinäisyydessä jää sanomatta ja myöntämättä.

Bonnien yksinkertaisuus ja havainnollisuus – ilman varhaisen tuotannon itsetietoista pyrkimystä realismiin, joka automaattisesti tuo mukanaan ”yhteiskunnan” teennäistä tulkitsemista – kiteyttää Bargumin kirjailijan äänen kypsymisen novellimuodon taitajaksi. Osittain juuri siksi, että novelli on melko yllätyksetön, sentimentaalinenkin, mutta esteettisessä pinnistelemättömyydessään ennakkoluuloton. Nyt tämä, ja vain tämä.

 

Lumen peittämä hautausmaa 

Tässä mittakaavassa Bargumin näkemys on yhä kestävin. Kestävämpi kuin Syyspurjehdus, johon jo luetellun juonirihmaston lisäksi oli ahdettu muun muassa kaksi kreikkalaista tarua ja suomalainen pankkikriisi. Valikoiman ennen julkaisemattomissa novelleissa Bargumin myöhemmän kauden visio lausutaan oikeastaan julki.

Sopiva visuaalinen kertosäe levottomuuden jälkeiselle tauolle vakiintuu Bargumin uusimman tuotannon teemaksi.

Vanheneva kirjailija tapaa lukijan, joka hämmentää valikoivilla tulkinnoillaan ja suurellisilla odotuksillaan:

”- Teksti on moitteetonta ja hienoa, hän sanoi, – mutta en oikein ymmärrä mihin pyrit. 

Kotiin, jätin vastaamatta.

– Jos tahtoo olla kirjailija, eikö silloin kuulu pyrkiä johonkin? Johonkin tärkeään, kuten elämä tai kuolema? Johonkin, joka muuttaa maailmaa ja ihmistä?

– En suinkaan tahdo loukata, rouva sanoi ja hymyili herttaisesti, – mutta mitään sen suuntaista en sinun teksteistäsi löydä.”

Kirjailijalla ei ole tähän muuta vastausta kuin vaikeneminen, luopuminen säätiön tarjoamasta työhuoneesta, ja ikään kuin saavutetun rauhan kruunuksi novelli päättyy lumen peittämälle hautausmaalle. Ei mikään omaperäinen ratkaisu, tietenkään. Kuten novellin ”rouva” olisi ensimmäisenä valmis korostamaan. Mutta sopiva visuaalinen kertosäe levottomuuden jälkeiselle tauolle, joka vakiintuu Bargumin uusimman tuotannon teemaksi muunnelmineen.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto