Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kohtalon määräykset sotkevat arjen

Satu Taskinen, 14.10.2009
Johanna Hulkko: Säkeitä Pietarista s., Tammi 2009

Johanna Hulkon esikoisromaani Säkeitä Pietarista kertoo Annasta, murkkuikäisen Tanjan äidistä ja Antti-nimisen miehen vaimosta. Kuka Anna itse on, irrotettuna näistä funktioistaan, sitä hän ei tiedä itsekään, ei luultavasti ole koskaan tiennyt. Löytääkseen identiteetin ja mielenkiintoisen elämän Anna on nuorena rakastunut opiskelukaupunkiinsa Pietariin ja ihanaan Andreihin. Silloin hän on kuitenkin järkevänä tyttönä asettunut asumaan Suomeen – kuka sitä nyt ikuisesti jäisi johonkin nuoruuden paralleelitodellisuuden muistoihin oikeasti, ei kukaan.

Joskus unelmat ja salaisuudet jäävät vaivaamaan. Joskus järkevyys kalvaa. Joskus järjen alle pakotettu sydän voi vuosikausia kerätä painetta ja puskea kahleistaan tuhoisaan suuntaan. Ihmisestä voi tulla uupunut, kaunainen, pakkomielteinen, vastuuton ja jopa hiukan – hullu. Juuri näin on Annan käynyt. Hän päättää palata sinne, mistä kerran lähti, selvittämään niin kutsutusti ”kaiken”.

Anna kuitenkin pelkää räjähdystä niin paljon, että lopulta puhuu siitä enemmän kuin mitä sitten koskaan päästää tapahtumaankaan. Ehkä hän aavistaa sisällään piilevät tuhoisat voimansa, ehkä hän liioittelee niitä. Joka tapauksessa elämäänsä pettynyt Anna muistaa, kuinka hänestä kerran alkoi tulla maailman ainutlaatuisin ihminen, ja noihin muistoihin hän haluaa takaisin.

”Kun lähdemme viimeisen kerran Pietarista, pakkaan arvokkaimmiksi arvioimani ensipainokset kirjakassien pohjalle niin hyvin kuin osaan. Irina Abramovna ja Vera Nikolajevna tulevat saattamaan meitä asemalle, missä turhaan etsin Andrein hahmoa.
Naiset antavat minulle lahjaksi sen kirjan, jonka Ahmatova on omistanut Irina Abramovnalle.
–Kukaan muu ei osaa arvostaa sitä niin kuin sinä, kyyhkyläiseni, Irina Abramovna sanoo.”
(S. 64)

Vain minä ja jumala tiedämme

Säkeitä Pietarista lämpenee melko hitaasti, vaikka tapahtumia ja viittauksia niin tulevaisuuteen kuin myös menneisyyteen piisaa. Tarina lupailee monenlaista, vihjailee ja jopa kiusaa, kunnes selviää, että tämä taitaakin olla juuri sen tarkoitus.

On jännityskertomuksen genrestä lainattuja kliseitä ja kappaleiden loppujen cliff hangereitä. On melko tavallisen tuntuinen keski-ikäisen naisen turhautumisen tematiikka avuttomine aviomiehineen sekä mukana kulkevan kaltoin kohdellun runoilijan hahmo. Kokonaisuutena nämä muodostavat rohkean paketin vajaan kahdensadan sivun romaaniin.

Lopulta näennäisyydet todellakin kätkevät salaisuuksia, joilla ei ole mitään tekemistä aika väkinäiseen dramatiikkaan pakotetun tarinan kanssa. Kirjassa toistetaan toistamisesta päästyä ajatusta siitä, että on niin paljon mistä kuka milloinkin ei tiedä. Se on totta ja se on uskottava. Tässä kirjassa kaikki mielenkiintoinen tapahtuu sen reunoilla ja piilossa.

Missä kohtalo on totta ja arkipäivää

Suomalainen Anna on lähtenyt nuorena vaihto-opiskelijaksi itäiseen naapurimaahan ja hurahtanut täysin. Pietari on tarjonnut Annan aisteille kauneutta, nuorille opiskelijoille ainutlaatuisen jännittäviä ja vaarallisia seikkailuja, kauniita poikia ja salaperäisen tunnelman. Niinpä Anna on antautunut kaupungin ja Andrein vieteltäväksi, vaikka häntä on varoiteltu ja hän itsekin on aavistanut vaaran, joka saattaisi tulla muuttamaan koko hänen elämänsä suunnan. Mutta niinhän on ollut tarkoituskin.

Vuosien kuluessa Anna yhä vain vahvemmin uskoo – ei, vaan vielä enemmän, tuntee ja tietää – että Pietari on hänen kohtalonsa. – Ja kohtaloon kuuluvat nämä kaikki asiat: sitä kuuluu vastustaa, sen pitää testata valittua ihmistä ja aiheuttaa kärsimystä, sen kuuluu vaatia uhri ja sille on lopulta vain antauduttava. Kohtalo merkitsee salaisuutta, josta vain valittu henkilö ja itse jumala tietävät lopullisen totuuden.

Hulkon romaanin henkilöt pudottelevat mielellään elämää selittäviä aforismeja, kuten ”Kriisissä näkee, mikä on kansakunnan henkinen taso.” Tai: ”Vihasta on vain ripsienräpäytys suruun.” Kannattaisi ehkä uskoa sekin, että elämässä kaikki toiveet tuppautuvat toteutua, muodossa tai toisessa. Niiden suhteen pitää siksi olla varovainen.

Annan halu uskoa kohtaloonsa on nimittäin niin jääräpäistä, että sen säälittävyys alkaa oikeasti muuttua äidin vastuuttomuudeksi. Viimeistään siinä vaiheessa alkavat viisitoista vuotta aikaisemmin omaksutut nuoruuden roolileikit todella nyppiä ympäristöä.

Säkeitä Pietarista -romaanin päähenkilö ei ole missään määrin sympaattinen eikä päästä tutustumaan itseensä edes kirjan lopussa, mikä tekee lukukokemuksesta alusta loppuun asti haparoivan ja etsivän. Mihin pitäisi samastua? Mihin näkökulmaan tai totuuteen koko mosaiikkimainen tarina pitäisi kiinnittää, vai pitäisikö mihinkään?

Suomi-neito vastaan Venäjän maatuska

On vaikea sanoa, mistä Anna lopulta oikein kärsii, mutta aivan tasapainoinen hän ei ole. Ehkä hän kuvittelee olevansa Tuhkimo. Tai sitten itse Anna Ahmatova. Tai ainakin Anna Ahmatovan paras kaveri. Pääasia, että jotain merkittävää. Hän elää elämäänsä kuin se olisi elokuva, jonka dramaattinen ja uhrautuvaisuudessaan kärsivä päähenkilö hän itse on.

Itsestään muka-tietoinen Anna on (oman todistuksensa mukaan) alusta alkaen ja järkisyistä huijannut poloisen Antin kanssaan naimisiin ja teeskennellyt niin kotona kuin työssään olevansa aivan jotain muuta kuin todellisuudessa on. Tällaisen tarinan dramaturgiaan kuuluu väistämättömästi totuus, kosto ja oikeudenmukaisuus, ja kun aika on kypsä, ei kenenkään kuulu säästyä.

Onko tämä kaikki lopulta sittenkin Annan häiriintyneen mielen selitystä jollekin sielun särölle tai syyllisyydelle, joka ei kirjaan kirjoitetun tarinan aikana kokonaan tule perustelluksi? Vai tajuaako Anna, miten hän on valehdellut eritoten itselleen ja silti – tai juuri siitä syystä – takertuu unelmaansa vielä enemmän? Kaikkien pateettisten lausahdusten välissä koskien suurta elämänmuutostaan hän ei paljon mitään merkittävää tai totta itsestään paljasta. Yhden asian kylläkin: hänelle olisi tärkeää todistaa, että hänestä on kasvanut vahva, lempeä ja viisas nainen, joka pärjää.

Epätoivoisesti Anna vakuuttaa, ettei hän enää olisi se sama pikkutyttö, joka humalaisen isän ja itkevän äidin seurassa pelkää niin paljon, että pissaa kumisaappaisiin. Hän ei enää olisi machosikamaisen Andrein hyväksi käyttämä hölmö, ei slaavilaisten eli todellisten naisten tasolle ikuisesti kelpaamaton ja rakkauden perään lapsellisesti rääkyvä länsihupakko. Hän ei enää olisi työpaikkansa kiusaajien uhri, vaan hänestä tulisi vihdoin oman elämänsä tekijä. Näin hän päättää, ja tämä päättäminen, samoin kuin hänen tyttärensä puheenvuorot ovat ne kohdat, jotka teoksessa raottavat ovea autenttisen Annan sydämeen.

Kuka päättää, kuka valitsee?

Päättäminen ei ole sama asia kuin päätösten toteutuminen. Kuten Annan elämässä kuuluu, kohtalo puuttuu peliin tavan takaa. Työssä tapahtuu monta sattumaa ja niinpä Annasta tulee uudestaan opiskelija. Kun Anna alkaa kirjoittaa kaimastaan Ahmatovasta väitöskirjaa, hän on vakuuttunut, että monessa kohdin hän on vain väline, kanava. Sillä tavoin voimallisesti teksti Ahmatovan elämästä suomalaisen Annan lävitse virtaa.

Onko tämäkin kohtalon kutsua, joka kiusaisi Annaa niin kauan, kunnes hän vihdoin vastaisi? Yhtäläisyydet suuren runoilijan ja suomalaisen Annan elämien kesken eivät voi olla pelkkää sattumaa! Tosin välillä kohtaloa pitää hiukan avittaakin, varsinkin jos kotiväki ja paras kaveri panevat vastaan. Anna aikoo palata takaisin toteutumattomien unelmien ja valheiden lähteeseen Pietariin selvittämään asiat perinpohjaisesti.

Lopulta kaikki menee tietysti toisin kuin oli tarkoitus. Jopa tilaisuus varttitunnin oikeaan kuuluisuuteen häviää sananmukaisesti kuin tuhka tuuleen. Oliko se sittenkään vahinko? Tämäkin kuuluu niihin asioihin elämässä, joita emme tiedä emmekä koskaan tule tietämään.

”Suuri sana, kohtalo, ei suomalaisen naisen sana, ennemmin venäläisen, Jumalaan ja kohtaloon yhtä suurella voimalla uskovan slaavilaisen naisen, jonka arjessa kotitontut, ihmeitä tekevät ikonit ja kohtalon määräykset sotkeutuvat jokapäiväisen arjen puuroon.” (S. 186)

Ajatusleikki vaihtoehtoihin

Arvoituksiksi jäävien asioiden lisäksi Säkeitä Pietarissa -romaania kannattelee petoksen teema. Kaikki pettävät kaikkia, Anna vielä itseäänkin.

Romaanin järkyttävin draama ei löydy jännityskertomusta simuloivasta juonitykityksestä vaan siitä, että kun kaikki tavalla tai toisella esittävät ja leikkivät, he eivät tavoita toisiaan silloinkaan, kun elämää ja suuria tunteita oikeasti tapahtuu. Jokainen heistä on ja jää yksin. Lapsi on niin kauan uhri, kunnes hänestä tulee tekijä. Hän menee vaarallisessa leikissä pisimmälle tunteakseen jotain niin kutsutusti todellista. Yksinäisten henkilöiden vyyhdissä ihmiset muistuttavat kovasti toisiaan.

Lukija ei kuitenkaan kärsi samasta oireyhtymästä. Siksi, jotta romaani olisi saatu toimimaan täysillä, olisi pitänyt tarkistaa sen osien tasapaino. Nyt lukijalle on jätetty hiukan liian paljon työtä saada palapelistä selvä. Hienosti kulkevien jaksojen lomaan on jäänyt kohtia, joissa henkilöt alistuvat liikaa juonelle eikä aina ole selvää, onko minäkertoja todella se omien silmiensä takaa maailmaa tarkasteleva minä. Ollakseen kympillä uskottava, vinksahtaneen minäkertojan maailma ei saisi resonoida hänen kuvitelmiinsa aivan niin harmonisesti. Joissakin kohdin olisi toivonut kirjailijalta enemmän suoria päätöksiä ja kannanottoa.

Säkeitä Pietarissa -teoksessa kuljetaan Pietarissa viehättävästi kuin omissa taskuissa. Kaupunkia haistellaan ja maistellaan, sitä vihataan ja rakastetaan. Hulkko avaa ovia suuntaan, joka koskee hyvin nykyaikaista ja tärkeää teemaa uskomuksiltaan ja tavoiltaan erilaisten kulttuurien kohtaamisesta.

Romaani esittää mielenkiintoisia kysymyksenasetteluja. Monista minä-kertojista ylivoimaisesti parhaiten onnistunut on itse Anna Ahmatova. Vastakohtana suomalaisen Annan mustavalkoiselle ja uhoavuudessaan lapsellisellekin kielelle suuren slaavilaisen runoilijan lauseet soivat kauniisti ja todentuntuisesti. Tämä kontrasti on romaanin yksi suuri plussa ja juuri se sekä vaatii toista lukukertaa että pitää romaaniin kiinnostuksen yllä loppuun saakka.

Tällä tavoin kirjoitettuna on selvää, kumman minäkertoja-Annan maailmassa itse mieluummin eläisin, jos olisi pakko – tai mahdollisuus – valita. Tämä seikka puolestaan tekee suomalaisen, itseään harmaana pitävän ja välillä jopa omaa kuolemaa pohtivan, Annan tarinasta hyvin surullisen.

Hulkon kirjassa kielletään monesti puhumasta asioista, joista emme mitään tiedä. Kirjallaan Hulkko itse uhmaa tätä kieltoa. Molempien Annojen tarinoissa liikutaan eri maiden lisäksi menneessä ja nykyisessä ajassa. On tuttu tunne seisoa jonkin vieraan valtakunnan maalla ja kuvitella, millainen elämä olisi toisessa ajassa ja toisessa paikassa.

Joskus paikat tuntuvat niin tutuilta, että ei voi ainakaan hetkeksi estää avointa kuvitelmaa reinkarnaatiosta. Jospa siinä onkin jotain perää? Jospa minä olenkin aikaisemmin ollut joku toinen? Jospa minä aivan oikeasti olen väärässä paikassa väärään aikaan enkä pelkästään luulosairas? Niin, mitä jos?

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto