Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kumman kirjailijan tuttuvierasta kauhua

Eero Suoranta, 13.11.2020
Johanna Sinisalo: Vieraat 448 s., Karisto 2020

Kauhu on jännä lajityyppi: Vaikka se lasketaan usein scifin ja fantasian ohella spekulatiiviseksi genreksi, monissa kauhukertomuksissa ei itse asiassa ole mitään tosimaailmasta puuttuvaa elementtiä. Kauhutarinat voivat sijoittua mihin tahansa miljööseen, ja ”realistisempaa” kauhua voi olla pelkän juonen perusteella mahdotonta erottaa dekkareista tai trillereistä. Elokuvatutkimuksen professori Linda Williamsin mukaan kauhu kuuluukin ”ruumisgenreihin”, joita ei määrittele niinkään kertomusten sisältö kuin pyrkimys synnyttää yleisössä tietynlaisia fyysisiä reaktioita – kauhun tapauksessa siis hermostunutta hikoilua ja kylmiä väreitä.

Genremäärittelyjen vaikeus tulee vastaan myös puhuttaessa suomalaisen spekulatiivisen fiktion uranuurtajasta Johanna Sinisalosta (s. 1958), jonka tuotantoon mahtuu niin dystopiakuvauksia kuin maagisrealistista Kalevalalla leikittelyäkin. Vaikka Sinisalo on aikaisemmin käynyt kauhun puolella esimerkiksi Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita -kokoelman (2005) novelleissa, Kariston viimevuotisen kilpailun voittanut Vieraaton silti hänen ensimmäinen virallinen ”kauhuromaaninsa”. Paketointi antaakin aiheen kysyä, millaisia keinoja itsensä ”kumman” kirjallisuuden edustajaksi määritellyt kirjailija pitää parhaana lukijan pelotteluun.

Vieraissa kauhun kurimukseen joutuu tamperalainen lapsiperhe, kaikin puolin lähes stereotyyppisen moderni. Vegaaniset yrittäjä-äidit Essi ja Siiri etsivät tasapainoa uran, lasten ja parisuhteen välillä samalla kun varhaiskypsä kuusivuotias Sissi hakee uutta rooliaan suhteessa kaksivuotiaaseen, vielä puhumattomaan Luukkaaseen. Ensimmäinen näkyvä haava perhearkeen tulee tyttären viiltäessä itseään päiväkodissa saksilla, mikä saa aikuiset etsimään selityksiä ja syntipukkeja lapsen oireiluun. Sissi itse tietää, että kaiken taustalla on salaperäinen ”tuttuvieras”, josta hän ei kuitenkaan aio kertoa edes vanhemmilleen – aikuisethan ”ei oikeesti aina tajuu asioita”.

Vieraat sisältää monia Sinisalon aikaisemmista teoksista tuttuja elementtejä: arkirealismia, lehtiartikkeleiden kaltaisten fiktiivisten dokumenttien hyödyntämistä, useita näkökulmahahmoja sekä länsimaisen ihmisen luontosuhteen ja luonnosta vieraantumisen pohtimista. Tamperelainen miljöö tuo mieleen esikoisromaanin Ennen päivänlaskua ei voi (2000), kun taas median raadollisuuden kommentointi muistuttaa julkkikset taruhahmoiksi nostaneesta Sankarit-teoksesta (2003). Myös spekulatiivinen elementti Vieraista toki löytyy, vaikka takakansiteksti siitä ehkä markkinoinnillisista syistä tai vain juonipaljastusten välttämiseksi visusti vaikeneekin.

DNA:ssamme on pätkiä muinaisista viruksista, silmäripsissämme on punkkeja ahmimassa ihomme eritteitä ja sisuksissamme on ties mitä mikrobeja, joista olemme suurimman osan ajasta autuaan tietämättömiä. Yksilöiden sijaan olemmekin kollektiiveja, minkä takia emme voi myöskään vetää selkeää rajaa inhimillisen ja epäinhimillisen välille.

Tuntemattoman lumo ja läheisen pelko

Tuntemattoman pelko on peloista vahvin, väitti H.P. Lovecraft yliluonnollisesta kauhusta kirjoittaessaan. Samaa teemaa pyörittelee myös Sinisalo, vaikka Vieraiden käsitys ”tuntemattomasta” (ja sitä kautta ”vieraasta” ja ”toisesta”) on tietysti hienostuneempi kuin vuosisata sitten eläneellä rasistisella kirjailijalla. Pohjimmiltaan tuntemattomia eivät Sinisalon romaanissa ole vain ”meistä” jollain tavoin poikkeavat tai kaukaiset ihmiset, vaan myös kaikkein läheisimmätkin – elämänkumppanit ja verisukulaiset, heidät, jotka luulee tuntevansa kuin omat ajatuksensa.

Samalla Sinisalon teos kutsuu myös pohtimaan uudelleen koko ”ihmisen” käsitettä, samaan tapaan kuin ihmiskeskeistä maailmankuvaa haastanut posthumanistinen ajattelu. Biologiasta tiedämme, että ihminen on paitsi osa ekosysteemiä, myös itsessään ekosysteemi: DNA:ssamme on pätkiä muinaisista viruksista, silmäripsissämme on punkkeja ahmimassa ihomme eritteitä ja sisuksissamme on ties mitä mikrobeja, joista olemme suurimman osan ajasta autuaan tietämättömiä. Yksilöiden sijaan olemmekin kollektiiveja, minkä takia emme voi myöskään vetää selkeää rajaa inhimillisen ja epäinhimillisen välille.

Mutta hetkinen, kysyy Vieraat, eikö tämä olekin pohjimmiltaan äärimmäisen häiritsevä ajatus? Eikö ihmismieli siis olekaan yksin turvassa ruumiissaan kuin kilpikonna kuoressaan, vaan sisällämme kummittelee joku – jokin – toinen? Sillä on oma salainen agendansa, oma evoluution mukana syntynyt halunsa selviytyä ja suojella itseään? Kaiken huipuksi tämä jokin on ollut siellä koko ajan– aivan kuin Alienin (1979) kahdeksas matkustaja, jota ei pysty erottamaan ympäristöstään ennen kuin se päättää iskeä?

Siinä missä kauhu on ”ruumisgenre”, scifistä ja fantasiasta puhutaan usein ”entä jos” -genreinä – entä jos  kone voisi ajatella, entä jos taikuutta olisi olemassa, entä jos maailma olisi jollain tavalla erilainen kuin se todellisuudessa on. Spekulatiivisessa kauhussa ”entä jos” -elementtiin liittyy luonnollisesti aina jotain selkäpiitä karmivaa, jonka voi tarinan edetessä hiljalleen paljastaa. Vieraiden kohdalla lukija saakin kaikessa rauhassa ynnätä yhteen ohimennen mainittuja yksityiskohtia ja rakennella niistä itselleen kokonaiskuvaa tapahtumien syistä, mikä tuo sakeatunnelmaiseen soppaan myös miellyttävää mysteerin makua.

Spekulaation vastapainoksi Vieraat tarjoaa aimo annoksen tosimaailman kauhua, joka kiteytyy itseään valvovan silmän väistäessä vahingoittavaan Sissiin. Spekulatiivisen elementin mahdollisesti aiheuttama epätodellisuuden tunne on helppo unohtaa, kun vaaran silmässä on pieni lapsi ja hänestä vastuussa olleet aikuiset joutuvat omiin henkilökohtaisiin helvetteihinsä tajutessaan varoitusmerkkien jääneen huomaamatta. Saksiepisodin ja sen tuolla puolen häämöttävien uhkien odottaminen tekikin välillä lukemisesta niin hermostuttavaa, että kirjan alkupuolella pystyin joissain kohdissa etenemään vain muutama sivu kerrallaan.

”Tuttuvieraan” ja ”melkeinpuhumisen” kaltaisia uudissanoja keksivä kuusivuotias on kuitenkin kiinnostava ja elävä hahmo, jonka tieteellinen uteliaisuus tempaisee mukaansa, vaikka siitä ei romaanissa mitään hyvää seuraakaan.

Arkisia kauhuja vai spekulatiivisia elämyksiä?

Jokaisen kauhutarinan on jollain tavoin selitettävä, miksi päähenkilöt eivät vain pakkaa laukkujaan ja häivy maisemista menon käydessä liian kuumottavaksi. Vieraat ratkaisee ongelman pitämällä asioiden todellisen laidan piilossa aikuishahmoilta ja rakentamalla jännitteen näiden virhetulkintojen synnyttämän dramaattisen ironian varaan. Rationalisoivan Essin ja pilvilinnoja rakentavan Siirin huolenaiheet pyörivät niin tiukasti perheen arjen ja tulevaisuuden ympärillä, että vanhemman lapsen erikoinen käytös on helppo kuitata sisaruskateudella tai muilla tutuilla selityksillä: ”Sissiä ovat varmasti kaihertaneet pitkään nuo veitsen ja saksien luvattomat lainaamiset ja niistä tulleet ikävät seuraukset. Hän on ehkä luonut näkymättömän ystävän ikään kuin jo valmiiksi ottamaan vastuuta. Jonkinlaiseksi puskuriksi, jos taas tuli hölmöiltyä.” (s. 223)

Asetelma kantaa pitkälle, mutta loppukliimaksin lähestyessä se alkaa jo ärsyttää – eivätkö nämä urpot voisi jo tajuta olevansa spekulatiivisessa kauhuromaanissa? Genretietoisuudenpuute toki lisää todentuntua, mutta samalla turhan suureksi kasvanut epäsuhta hahmojen ja oman tietämyksen välillä haittaa näiden mielentilaan samaistumista. Tilanne on samanlainen kuin jos Dracula (1897) olisi osittain kerrottu vampyyrikreivin itsensä näkökulmasta: uhan luonteen käytyä liian selväksi lukija ei pelkääkäänhahmojen kanssa vaan näiden puolesta, jos sitäkään.

Dramaattinen ironia sävyttää kertomusta toki myös silloin, kun kertojavuoron saa monin tavoin tarkkanäköinen, mutta silti maailman menosta tietämätön Sissi. ”Tuttuvieraan” ja ”melkeinpuhumisen” kaltaisia uudissanoja keksivä kuusivuotias on kuitenkin kiinnostava ja elävä hahmo, jonka tieteellinen uteliaisuus tempaisee mukaansa, vaikka siitä ei romaanissa mitään hyvää seuraakaan. Tietoisen pahuuden sijaan perheen ahdingon taustalla ovatkin kommunikaation puute sekä vanhempien epäonnistuminen lahjakkaan lapsensa ymmärtämisessä, joiden seurauksena tapahtumat saavat edetä kenenkään estämättä kohti katastrofia.

Vieraiden loppukliimaksi on hengästyttävän kiivastahtinen, jopa räjähtävä, ja dénouement vastaavasti silmiinpistävän lyhyt: muutama perheen ulkopuolisesta näkökulmasta kerrottu sivu, jotka eivät vahingossakaan paljasta, mitä tästä eteenpäin. Erityisesti spekulatiivisen elementin osalta vastaamattomia kysymyksiä jää niin paljon, että lupaavasti alkanut ”entä jos” -pohdinta ei lopulta onnistukaan kipuamaan ”entä sitten” -kynnyksen yli. Hengityksen tasaannuttua mieltä alkaa kaihertaa toive jonkinlaisesta Ennen päivänlaskua ei voi -tyyppisestä twististä tai viimeisestä paljastuksesta, joka laittaisi myös lukijan arvioimaan uudelleen kaiken aikaisemmin tulleen ja kannustaisi tarttumaan kirjaan toisenkin kerran.

Kauhutarinan loppuhuipennukseen liittyy lähes vääjäämättä aavistus helpotusta ja pettymystä – spefi-kirjailija William F. Nolanin klassisen esimerkin mukaisesti suljetun oven takaa paljastuva kolmimetrinen ötökkä on kyllä pelottava, mutta ei yhtä pelottava kuin ovi sen ollessa vielä suljettu. Vieraiden kohdalla pettymyksen asteeseen vaikuttanee se, toivooko romaanilta ensisijaisesti psykologista jännitystä ja kuvausta kriisiin ajautuvasta perheestä vai spekulatiivista kauhua ja kohtaamista ei-inhimillisen tuntemattoman kanssa. Vaikka ”tuttuvieraita” aineksia sisältävä romaani onnistuu suurimmalta osin tasapainoilemaan eri lähestymistapojen välillä, viimeisten ovien takaa löytyvät hirveydet osoittautuvat turhan arkisiksi mielikuvitukselliseen premissiin nähden. Kyllähän tästäkin voi kylmät väreensä saada, mutta tavanomaista kummempaa kauhuelämystä Vieraat ei lopulta tarjoa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto