Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Sylvin kolme elämää

Hannele Puhtimäki, 17.10.2019
Johanna Venho: Ensimmäinen nainen: romaani 261 s., WSOY 2019

Sylvi Kekkoseen liittyy itselläni aina lapsuudesta lähtien samankaltainen muistikuva: hyvin hauraan näköinen pieni nainen kävelemässä varovasti järkälemäisen miehensä rinnalla. Hänen ääntään en muista koskaan kuulleeni. Ensimmäinen nainen -romaanissaan Johanna Venho on antanut Sylville fiktiivisen äänen.

Ensimmäinen nainen on useita runoteoksia ja lastenkirjoja kirjoittaneen Johanna Venhon neljäs aikuisten romaani. Venhon runoilijuus näkyy hänen proosatekstissäänkin kauniina, rytmillisenä ja kuvallisena kielenä, johon on ladattu hyvin paljon merkityksiä.

Sen lisäksi, että Sylvi joutuu jakamaan miehensä muiden naisten kanssa, hän joutuu jakamaan myös tiedon siitä muun maailman kanssa.

Eletään elokuuta 1966. Sylvi lähtee yksin Katermaan perheen mökille. Tai itse asiassa aivan yksin hän ei lähde, sillä Isa-koiran lisäksi hänellä on keskustelukumppaninaan muutamaa kuukautta aiemmin kuollut ystävä Marjaliisa (Marja-Liisa Vartio) aineettomassa, enemmän ja vähemmän näkyvässä ja kuuluvassa olomuodossaan. Ystävän kuolema on ollut Sylville raskas asia. Katermaan hän ottaa mukaan myös päiväkirjansa, jotka hän luettuaan aikoo polttaa. Päiväkirjojen lukemisen myötä hän palaa menneisyyteensä ja sen iloisiin ja surullisiin tapahtumiin.

Toinen kertojanääni kirjassa on kuvataiteilija Essi R.:n (Renvall), joka on myös Sylvin ystävä ja valmistelee patsasta hänestä. Patsas ei vain pitkällisestä yrittämisestä huolimatta tahdo onnistua.

Sylvi, presidentin rouva

Kun Sylvi ja Urho nuorena tapaavat, vetovoima heidän välillään on heti molemminpuolinen. Urho tunnistaa Sylvissä ”kohdan, jossa sai levätä”. Sylvi hullaantuu Urhon ääneen, varmuuteen ja määrätietoisuuteen. Hyvin pian he ovat toisilleen rakkauskirjeiden Upu ja Pupu. Avioliiton ja vuosien myötä mukaan tulevat kuitenkin myös Urhon toiset naiset, verevät, pitkät ja komeat. Sen lisäksi, että Sylvi joutuu jakamaan miehensä muiden naisten kanssa, hän joutuu jakamaan myös tiedon siitä muun maailman kanssa. Urho ei ole kovinkaan hienotunteinen naissuhteidensa hoitamisessa. Sylvi saa lukea Urhon tapaamisista lehdistä, ja häntä raivostuttaa, että kaikki tuntuvat tietävän asiat paremmin kuin hän itse.

Avioliiton alussa Sylvi toivoo, että Urho ryhtyisi tutkijaksi, koska silloin välttyisi kaikelta julkisuudelta. Hän on kauhuissaan Urhon valinnasta presidentiksi. Hän ei tiedä, kuinka olla presidentin puoliso, varsinkin kun ei ole ollenkaan ”asemaihmisiä”. ”Olin astumassa vanhasta puvusta ulos eikä uutta ollut ehditty vielä ommella, siltä se tuntui. Ja siltä, että olin liian vanha sopeutumaan isoihin muutoksiin, mutta se oli kielletty ajatus. Urho ei hyväksynyt puheita vanhenemisesta.” (s. 104)

Vuosikymmenien myötä Sylvin ja Urhon maailmat erkaantuvat yhä kauemmas toisistaan.  Jäljellä on toveruusliitto, intellektuaalinen kumppanuus. Sylvin mielialat aaltoilevat yksinäisyydestä ja katkeruudesta lojaalisuuteen, kaipuuseen ja toivoon jostain enemmästä.  Hän tuntee myös avutonta vihaa Urhoa kohtaan ”koska hän on painanut tahtomattaan minut kapeaan rakoon. Ja jos olisi halunnut, hän olisi pystynyt minut vapauttamaan.
Mutta sellaista ei juuri kukaan toiselle tee. Sellaista ei mies naiselle tee, ei tässä maailmanajassa.”
(s. 116)

Sylvi ei koskaan oikein ymmärrä avioliittoa. Hänen mielestään siinä toinen aina pitkän päälle surkastuu toisen kustannuksella. Hän saa sorvattua ajatuksistaan aforisminkin, jonka kuitenkin jättää kirjastaan pois, koska arvelee sen liian kapinalliseksi – aina on varottava, ettei kirjoita mitään, mikä vahingoittaisi Urhoa ja hänen työtään.  ”Sormukset tarvitaan, jotta rakkaus saataisiin vangittua pieneen kehään.” (s. 68)

Sylvi, kirjailija

Sylvin ensimmäinen kirja ilmestyy, kun hän on 49-vuotias. Sylville oma kirjoittaminen on ristiriitainen asia. Kun hänestä tuntuu, että hänet kaikessa muussa nähdään vain Urhon läpi, kirjoittaminen on jotain ainoastaan hänen omaansa. Kuitenkin hän epäilee, nähdäänkö sekin ulkopuolelta hänen asemansa kautta ”presidentin rouvan puuhailuna” ja julkaistaanko hänen teoksiaan vain sen takia, että nimi myy. Kun hän uskaltautuu menemään Kirjailijaliiton kokoukseen, puhe siellä vaimenee saman tien, ja hänelle kerrotaan myös suoraan, että muut eivät voi keskustella vapautuneesti, kun Kekkosen puoliso on läsnä.

Elämän raskaina vuosina päiväkirjan kirjoittaminen on Sylville äärimmäisen tärkeää. ”Kirjoitin päiväkirjaa, sen avulla jaksoin. Oli vuosia, joina kirjoitin paljon, päiväkirja oli neuvonantajani, se oli kuuntelijani ja uskottuni, ainut joka kertoi minulle mitä tehdä.” (s. 121) Kaikkein raskaimmat ja vihantäyteisimmät päiväkirjan tekstit hän kirjoitettuaan päättää repiä. Kirjoittamalla Sylvi on jo vapautunut asioista, ja niin tekstit ovat tehtävänsä tehneet.

Muut eivät voi keskustella vapautuneesti, kun Kekkosen puoliso on läsnä.

Marjaliisa on ollut Sylvin tukija.  Hän on ymmärtänyt Sylvin kirjoittamista ja sen myötä tajunnut hänen sisimpänsä kipeimmän kohdan. Sylvi kaipaa päättymättömiä keskusteluja Marjaliisan kanssa. ”Oli rönsyäviä, virtailevia juttuja ja hölmöä kevyttä hölinää. mutta usein sinä puhuit ja minä olin hiljaa. Sinulta puhe kävi vaivattomammin kuin minulta, minä jätin vastaamatta, kun en heti löytänyt oikeita sanoja. Jätin kertomatta mitä mielessä liikkui.” (s. 20) Heidän ystävyydestään  aineettomana Katermassa mukana oleva Marjaliisa  kuitenkin kommentoi Sylville: ”Emmehän me olleet  erityisen läheisiä, siis kun minä vielä elin.”

Sylvin ja Marjaliisan väliset keskustelut kirjoittamisesta jatkuvat Marjaliisan kuoleman jälkeen.  ”Kirjoittaminen on sitä että saa elää uudelleen elämänsä, sanon. Ei, sinä sanot, vaan saa elää elämän, jota ei aikanaan elänyt. Kaikki elämät, jotka olivat siinä rinta rinnan silloin. Kun oli valittava vain yksi.” (241)

Joskus käy niin, että tiettyä kirjaa lukiessa ja mietiskellessä tulee jostain aivan muualta odottamatta vastaan teksti ikään kuin vuoropuheluna tai vastauksena omiin pohdintoihin. Ensimmäistä naista lukiessa avasin sattumoisin Merete Mazzarellan Elämä sanoiksi -teoksen, jonka mottona on Paul Ricœurin runomuotoinen teksti: ”Tarinan tuolla puolen, muisti ja unohdus./ Muistin ja unohduksen tuolla puolen, elämä./ Mutta elämän kirjoittaminen on toinen tarina./ Kesken jäävä.”

Tuossa tekstissä, johon Ricœur päättää teoksensa Memory, history, forgetting voi nähdä monia yhtymäkohtia Venhon romaaniin. Muistaminen on teoksen yksi tärkeä teema. Sylvi muistelee Katermassa menneisyyttään, ja muistaminen on hänelle sekä onnellista että sietämätöntä. Hän ajattelee, että kun muistaa, ei tarvitse luopua mistään. Muistoista hahmottuu elämän koossa pitävä ranka. Kun muistot kuitenkin ovat ailahtelevia ja elävät jollain tavoin omaa elämäänsä, mieleen tulee myös asioita, joita ei haluaisi muistaa. Samoin Sylvin mukanaan tuomien päiväkirjojen lukeminen ja niissä kirjoitettujen asioiden muistamien käy ajoittain niin raskaaksi, että hänen aikeensa päiväkirjojen polttamisesta vain vahvistuu.

Muistaminen on teoksen tärkeä teema. Muistaminen on Sylville sekä onnellista että sietämätöntä.

Sylvi kirjoittaa elämänsä palasia päiväkirjoissaan ja myös teoksissaan, mutta vaikka ihmiselle on Ricœurin pohdintojen mukaan ominaista yhdistää oman elämänsä ja menneisyytensä yksittäiset tapahtumat kokonaisiksi kertomuksiksi, juonellistaa elämänsä, elämä itse kirjoitettuna tarinana jää aina kesken. ”Minä olen kirjoittanut omiin kirjoihini palasia, kappaleita, tilkkuja, sanon. Ehkä niistä tulee kuva yhdestä elämästä. Tai tulisi, jos vielä saisin tehtyä jotain, asetettua palat vierekkäin, tehtyä kuvion, sitä kuviota ei voi suunnitella, sen voi koota vain jälkikäteen, kun on kylliksi kirjoittanut.” (s. 120) Samalla tavoin myös Venhon romaanissa Sylvin elämän muistojen palasista kirjoitettu tarina jää kesken.

Sylviä on pitkään pidätellyt kirjoittamasta se, että hän on pakannut muistonsa siisteiksi nyyteiksi eikä ole halunnut niitä avata. Katermassa muistelemaan antautuminen sekä aineettoman Marjaliisan kannustus sysäävät Sylvin kirjoittamisen liikkeelle, ja hän jatkaa vuosia sitten hylkäämiensä tekstien kirjoittamista. ”Elämä ja kirjoittaminen muistuttavat toisiaan siinä, että alussa kaikki on mahdollista. Kun aika kuluu ja tarina etenee, vaihtoehdot vähenevät, joka tienhaarasta valitaan toinen. Lopussa näkee: tällainen tästä tuli. Vaikka kuvittelin, että se olisi runsaampi, rönsyäisi kaikkiin suuntiin, olisi se unien maasto jossa yhden tien valitseminen ei tarkoita sitä, että muut katoavat.” (s. 254)

Sylvi, ihminen

Sylvi on ollut lapsuudenperheessään isän tyttö. Pappi-isän luokse hän on aina juossut asioineen, ja isä on kuunnellut.  Isän kuolema Sylvin ollessa teini-ikäinen mullistaa hänen elämänsä.  ”Kun isä kuoli, alkoi maailma kieppua ilman akselia, ja siitä alkoi se toivominen. Että jossain olisi joku, joka ymmärtäisi minut, Sylvin, paremmin kuin itse osasin. Se loputon toivominen.” (s. 55)

Lapsuuden hiljaisesta, tunteet sisällään pitävästä pienestä tytöstä kasvaa nainen, joka edelleen kätkee suuren osan itsestään, mutta osaa tarpeen tullen sanoa mielipiteensä hyvinkin suoraan – jopa niin, että häntä moititaan ilkeäksi. Sylvi itse ymmärtää käytöksensä taustan: ”Ujo sinä vain olet, Urho sanoi olohuoneesta. Harmistuin ja vaikenin. Olen helposti sentimentaalinen, yritän sen peittää ja olen sitten tökerömpi kuin tarkoitankaan.” (s. 41)

Sylvi on persoonana hyvin ristiriitainen, ja julkinen rooli kätkee taakseen paljon sellaista, mikä ei mahdu kuvaan.  Essi R. on ystävänä nähnyt myös tuntemattoman puolen Sylvistä: sen, että hän osaa nauraa käkättää vedet silmissä. Essi kokee, että yritys saada kaikki hänen tuntemansa Sylvin puolet esiin vaikeuttaa hänen muotokuvansa tekemistä. Hän ei saa Sylvistä otetta. ”Sylvin pitäisi näyttää hauraalta ja kovalta yhtaikaa, pieneltä ja suurelta, lapsekkaalta ja vanhalta. Hänen pitäisi olla surullinen ja onnellinen, hyväsydäminen ja pisteliäs, kaikkea sitä hän on tosimaailmassa ja se kaikki näkyy, kun hän istuu tuohon mallinpaikalle.” (s. 25)

Sylvi matkustaa Katermaan kuningatar Elisabetin lahjoittamalla Morris Minillä.  Ajokortin Sylvi on muiden päivittelyistä ja vastusteluista huolimatta ajanut 61-vuotiaana – autonkuljettaja tosin arvelee, että kortin saamiseen on enemmän vaikuttanut sukunimi kuin ajokoe. Auto ja sillä ajaminen muodostuvat Sylville hyvin tärkeäksi monestakin syystä. Hän kokee, että auto on hänen oma huoneensa (Virginia Woolfin tarkoittamassa merkityksessä), oma tilansa, jota hän tarvitsee niin kirjoittajana kuin ihmisenä.  Auto antaa hänelle vapauden, ja sen ratissa hän kokee olevansa se, joka oli jo nuorena: tyttö, joka ratsasti hurjalla hevosella pitkin peltoja.

Sylvistä tuntuu, että kaikki rakkaus, mihin hän kykenee, on rakkautta perheeseen. Hänen on menetystensä jälkeen hyvin vaikea hyväksyä lasten kasvamista aikuisiksi ja irrottautumista perheestä. Siinä kamppailussa miniät ovat hänelle jonkinlaisia vihamiehiä. ”Minun on ikävä poikia niin kuin omia jäseniäni, on kuin minusta olisi amputoitu osa kun he ovat kasvaneet minusta irti. Omaa aikaa rampana, sitä tässä on tarjolla.” (s. 75)

Venho osaa kirjoittamalla ujuttautua Sylvin mieleen ja kehoon ja auttaa lukijaakin tekemään niin.

Sylvi pohtii tarkkanäköisesti, mikä on vaikuttanut siihen, millainen hänestä on tullut. Julkisen roolin alla hän tuntee jäävänsä kadoksiin itseltään. Hän miettii, voiko elämän tarkoitus olla se, että muut tarvitsevat häntä. Urhon vahva persoona vaikuttaa väistämättä häneen, mutta yhtä lailla hän kokee vaikuttaneensa Urhoon. ”Urho on onneni, ja onnettomuuteni. Mahdoton sanoa, mikä minusta olisi tullut jonkun toisen miehen kanssa. Urho on täysin poikkeuksellinen ihminen. Jos minun pitäisi piirtää hänestä kuva, piirtäisin ison, tanssivan tammipuun: se muuttuu vuodenaikojen mukaan, se on lujaa puuta, sillä on juuret ja silti se tanssii, sen paksut oksat viistävät tuulta. Tunnen hänet paremmin kuin kukaan. Ehkä tunnen hänet paremmin kuin oman itseni. Miten sellaisen miehen kanssa voisi kasvaa omaksi itsekseen?” (s. 116)

Useampien kertojien näkökulma teoksessa on oivallinen valinta. Sitä kautta Sylvin persoona valottuu syvemmin ja laajemmin kuin vain hänen itsensä kertomana. Myös kuva taiteilijuudesta on paljon vahvempi, kun sitä pohditaan Sylvin lisäksi myös Essi R:n ja kommentoivan Marjaliisan kautta. Venho osaa kirjoittamalla ujuttautua Sylvin mieleen ja kehoon ja auttaa lukijaakin tekemään niin. Sylvin sisin tulee kovin läheiseksi, varsinkin sille, joka ikuisen ristiriitaisuuden tunnistaa.

On palattava vielä Sylvin ääneen. Se jäi vaivaamaan mieltä sen verran, että oli pakko ryhtyä etsimään verkosta, löytyisikö todellisuuden Sylvin puhetta mistään. Ja Ylen Elävässä arkistossa onkin esimerkiksi vuodelta 1958 radioessee ”Sylvi Kekkosen ajatuksia joulun kynnyksellä”.  Kun mielikuvissa hänen äänensä oli asettanut vastaamaan hauraan näköistä fyysistä olemusta, oli hyvin yllättävää, kuinka selkeä, vahva ja ”reipas” (Urhon sanoin) hänen äänensä oli. Ja yhtä yllättävää oli, kuinka hyvin se vastasi sitä ääntä, jonka Venhon romaanin Sylville kirjoitti.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto