Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: Uuden ajan alun ilmiöt naurunalaisina

Teemu Ojanne, 1.6.2005
Jonathan Swift: Tynnyritarina (A Tale of a Tub) s., Loki-Kirjat 2004 Kääntäjä(t): Jyrki Vainonen

Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon vuonna 1999 voittanut Jyrki Vainonen on saanut valmiiksi pitkäaikaisen projektinsa ja suomentanut Jonathan Swiftin (1667–1745) alun perin vuonna 1704 julkaistun proosasatiirin Tynnyritarina. Järjestyksessä se on jo kolmas Loki-Kirjojen julkaisema Swiftin teksti. Aikaisemmat ovat olleet Ohjeita palvelusväelle (1999) sekä esseekokoelma Irlantilaisia pamfletteja (1998), joka myös on irlantilaiseen kirjallisuuteen erikoistuneen Vainosen kääntämä.

Suomessa Swift on ollut tunnettu pitkälti vain teoksestaan Gulliverin retket. Huolimatta sen kriittisistä ja osin synkistäkin sävyistä tätä matkakirjan muotoon puettua satiiria luetaan myös lastenkirjana. Tynnyritarina, jota myös Swift itse piti parhaimpana teoksenaan, kuuluu kuitenkin englanninkielisen kirjallisuuden ehdottomiin klassikoihin, ja suomennos todistanee viimein kirjailijan arvon nimenomaan säälimättömänä kirjallisena humoristina ja veitsenterävänä aikalaiskriitikkona.

Uskonnollista kiihkoilua vastaan

Jonathan Swift syntyi Dublinissa englantilaiseen perheeseen ja sai klassisen, rojalistis-anglikaanisesti painottuneen koulutuksen. Eläessään hän ehti vaikuttaa sekä Irlannissa että Englannissa ja on nykyisin kansallinen hahmo molemmissa maissa. Vakaumuksellisena anglikaanina hän piti itse kuitenkin enemmän Englannista, koska levoton Dublin oli täynnä Swiftin inhoamaa uskonnollista hurmahenkisyyttä, jota erityisesti presbyteerit ja puritaanilahkolaiset eli dissentterit edustivat. Kun Swift vuonna 1697 kirjoitti Tynnyritarinaa, Englannin uskonnollinen ja poliittinen tilanne oli vielä sisällissodan (1642–49) jäljiltä hyvin epävakaa ja sekava. Ajalleen tyypillisen piikikkään satiirin keinoin Swift arveli voivansa kritisoida ja hillitä uskonnollis-poliittisia jännitteitä.

Vaikka Tynnyritarina koostuu useista melko irrallisista teksteistä ja poikkeamista, on keskuskertomuksena kuitenkin uskonnollinen allegoria kolmesta veljeksestä, jotka saavat isänsä kuolinvuoteella perinnöksi testamentin. Veljekset edustavat perustulkinnan mukaisesti kristinuskon kolmea eri suuntausta Brittein saarilla: katolisuutta (Peter), kalvinisteja, presbyteerejä ja puritaaneja (Jack) sekä anglikaaneja ja luterilaisia (Martin). Isän tahto ja testamentti (Raamattu) joutuvat kuitenkin ajan myötä koetukselle veljesten tulkitessa heille jäänyttä kirjoitusta mitä hävyttömimmillä selityksillä. Vaikka huumorin välitön hauskuus yleensä kärsiikin sekä ajallisesta että kulttuurisesta välimatkasta, tarjoaa erityisesti tämä poikien keikaroinnin ja hurskastelun kuvaus myös universaalia ja helposti avautuvaa satiiria. Esimerkiksi lordi Peterin keksimää rippituolia ylistetään muodikkaaksi ja hyödylliseksi, koska se soveltuu erinomaisesti helpottamaan luulotautisten ja koliikista kärsivien oloa.

Modernit oppineet ja kynäilijät pilkan kohteina

Tynnyritarinassa osansa saavat myös tieteentekijät. Swift ei nimittäin pitänyt arvossa uutta mekanistista luonnonfilosofiaa, jonka pyhätöksi Englannissa oli pystytetty The Royal Society (per. 1660) ja korkeimmaksi auktoriteetiksi kohotettu Isaac Newton (1642–1727), koska kirjailijan mielestä uuden luonnontieteen kannattajien fanaattisuus alkoi muistuttaa jo uskonnollista kiihkoilua. Swift niputtaa modernin tieteen kannattajat kaiken maailman pseudo-oppineiden ja salatieteilijöiden kanssa. On muistettava, että suuri osa esimerkiksi Newtonin laajasta tuotannosta käsitteli alkemiaa. Kirjan lopussa olevassa tekstissä ”Hengen mekaanisesta toiminnasta” Swift saakin kaksi kärpästä yhdellä iskulla: newtonilaista argumentaatiota parodioiden hän todistaa muun muassa ”Suunpieksennän Taidon” merkittävyydestä hurmahenkisessä puheessa.

Oppineiden lisäksi irvaillaan kaiken maailman puoskarikynäilijöille ja ammattikriitikoille, joiden lukumäärä oli kasvanut Lontoossa huomattavasti 1600-luvun lopulla. Tämä tulee esille muun muassa teoksen nimen ’Tynnyritarina’ selityksessä. Kirjoittajan mukaan syvällisten älyniekkojen rivit ovat nykyisin niin sankat, että tunnin varoitusajalla tämä sulkakynäarmeija voidaan valjastaa kiistakirjoitusten rustaamiseen. Tämän orastavan kumouksellisuuden tukahduttamiseksi uskonnon ja hallituksen mahtimiehet ovatkin kehittäneet suunnitelman, joka mukailee merimiehiltä opittua selviytymiskeinoa. Kun (valtio)laivaa ja sen uskonnollisia ja valtiollisia järjestelmiä uhkaa valas (Thomas Hobbesin suvereeni, merihirviö Leviathan), sille heitetään tynnyri. Tällöin olio jättää laivan rauhaan ja kiinnostuu leikkimään sammiolla, joka yhtä lailla kolisee onttouttaan, tyhjyyttään ja puisevuuttaan. Samalla tavoin Tynnyritarinan on tarkoitus ohjata älyniekkojen huomio muualle, kunnes valmistuu suuri akatemia, jossa nämä intellektuellit voivat parhaiten toteuttaa lahjojaan eri tieteenaloilla, kuten poikarakkauden, kiroilun ja pakkomielteiden tai näihin verrattavissa olevien kriitikoiden ja runouden laitoksissa.

Swift käyttää ivansa välineinä huikaisevia analogioita, joista mieleenpainuvin rinnastaa Bedlamin hullujenhuoneen samassa kaupunginosassa sijaitsevien ylimpien virkamiesten ja oppineiden keskuspaikkojen kanssa. Hänen kuvailuissaan paikan asukit kelpaisivat välittömästi töihin, esimerkiksi ylimpään oikeusistuimeen Westminster Halliin: ”Entä suoltaako toinen opiskelija lakkaamatta pärskien, henkeään haukkoen ja vollottaen sanoja yhtenä pötkönä suustaan? Siinä menevät kyvyt hukkaan!” Tosiasiassa sivistyneistö tämän tästä pasteerasikin hourulan käytävillä – tosin vain sunnuntaisin ja pääsymaksua vastaan.

Klassinen maku vastaan edistysusko

Keskeinen Tynnyritarinassa kulkeva motiivi liittyy 1690-luvulla käytyyn kiistaan antiikin kulttuurin ylemmyyttä puolustavien sekä nykytieteen ja -kirjallisuuden paremmuuden puolesta puhuvien modernistien välillä. ”Kirjojen taistelu” on erillinen kertomus ja keskittyy puhtaasti tähän keskusteluun klassisen ja modernin paremmuudesta. Aikaisemmin kiistaa oli jo käyty Ranskassa, jossa muun muassa Hanhiemon satujen kirjoittaja Charles Perrault (1628–1703) oli väittänyt nykykirjallisuuden ylittävän antiikin saavutukset. Swift väheksyi sekä uutta tiedettä että uutta kirjallisuutta, jotka molemmat kuuluivat yleisnimen ’moderni’ alle. Hän ei siten missään tapauksessa ollut valistusmies, vaan kuului kirjoittajana englantilaisen kirjallisuuden uusklassiseen aikaan (Augustan Age, n. 1690–1744), jonka ihanteina pidettiin antiikin muotoa ja erityisesti keisari Augustuksen aikana ajanlaskun alun molemmin puolin kirjoittaneita mestareita, kuten eepikko Vergiliusta (70–19 eaa.) ja satiirikko Horatiusta (65–8 eaa.).

Englannissa vastakkain olivat muun muassa valtiomies ja oppinut Sir William Temple (1628–99), joka oli klassikkojen puolella, sekä oppinut William Wotton (1666–1727) joka kannatti moderneja yhdessä kuninkaallisen kirjaston hoitaja Richard Bentleyn (1662–1742) kanssa. Kun Temple teki virheen ylistäessään antiikin teoksista väärennöksiksi osoitettuja Falaris-kirjeitä, keskustelu ryöstäytyi käsistä. Swift työskenteli tuolloin Templen kirjurina ja asettui tiukasti puolustamaan isäntäänsä sekä klassisen taiteen ja tieteen asemaa kaiken oppineisuuden perustana. Ajan tavan mukaan anonyymina julkaistu Tynnyritarina onkin täynnä piikikkäitä heittoja Wottonille, ja omaan sarkastiseen tapaansa Swift kuvailee herra Wottonia ”yleväksi ystäväkseen”.

Wotton syytti Swiftiä uskonnollisesta rienaamisesta, ja myöhemmän vuoden 1710 laitoksen (johon myös suomennos perustuu) alkuun kirjan suosiosta ja sen herättämästä kohusta yllättynyt Swift lisäsi kirjoittajan ”Puolustuspuheen”. Alaviitteiksi hän vielä pirullisuuttaan liitti oikeita kirjasta esitettyjä kommentteja, joista pääosa on lainattu itseltään Wottonilta. Hämmentääkseen soppaa entisestään Swift heitti alaviitteiden sekaan myös omia nimettömiä kommenttejaan. Swiftin käsitys tekstinsä ”selittäjistä” käykin ilmi hänen vakuuttaessaan, ettei edes aio nähdä viitteitä ennen kuin valmiissa painotuotteessa, jolloin ”hän löytänee iloksenne kaksikymmentä merkitystä, jotka eivät koskaan juolahtaneet hänen mieleensä”.

Muodoltaan ”Kirjojen taistelu” on burleski, joka tyylilajina kantautui Ranskasta Englantiin 1600-luvun puolivälissä. Tämä aikanaan erittäin suosittu kirjallisuudenlaji oli eräänlainen antiikin klassikoita mukaillut parodia, johon sisältyvien viittausten avulla saatettiin tiettyjä henkilöitä tai ajatuksia naurunalaisiksi. ”Kirjojen taistelun” tyylilaji on lainattu Aisopoksen faabeleista, ja tarinassa antiikin ja modernin ajan kirjat ryhtyvät veriseen taisteluun asemasta kuninkaallisen kirjaston hyllyillä. Kirjoituksessa uuden filosofian suuret nimet René Descartes, Pierre Gassendi ja Hobbes olivat ”niin vahvoja, että pystyivät ampumaan nuolensa ilmakehän ulkopuolelle niin, etteivät ne enää koskaan laskeutuneet maan pinnalle”. Swiftin ironiassa yritykset ihmisten ja yhteiskunnan tutkimiseksi uudella tieteellisellä metodilla eivät tuntuneet enää olevan tästä maailmasta.

Moniaalle haarautuvat tekstit

Tynnyritarina on teoksena alkuun niin moniulotteinen ja jopa sekava, että Vainosen esipuhe kannattaa lukea ennen varsinaista teosta – juonipaljastuksia ei tarvitse pelätä. On jopa vaikea sanoa, mistä teos itse asiassa alkaa. Alussa parodioidaan heti ajalle tyypillisiä laveita omistuskirjoituksia, ja kirjoittaja pohtiikin, mikä ”auttaisi tätä esipuhetta venymään nykyisen muodin mukaiseen pituuteen, joka sääntöjen mukaan kuuluisi olla yhtä laaja kuin mitä tämä teos on ohut”. Myös jatkuvilla kursivoinneilla, versaalien käytöllä sekä loputtomilla latinankielisillä sitaateilla parodioidaan aikakauden tieteellisten tekstien tyylikeinoja.

Vaikka Tynnyritarinan poikkeamien ja vapaan rönsyilyn tarkoitus onkin liioittelemalla esittää antiikin muotokielestä piittaamattomien tekstien älyttömyys, kirjoittajan tyylitaju ei petä missään vaiheessa. Ironista onkin, että modernistiseksi pilaksi tarkoitettu kirjoitus on kuitenkin rakenteeltaan niin harkittu, että 1900-luvun kriteereillä teos kuuluu modernin kirjallisuuden esihistoriaan. Nykykirjallisuudessa teoksen itseään reflektoiva sävy, lukemattomat intertekstit sekä perustarinan eksymät tulkittaisiin postmodernin keinoiksi.

Koska satiireissa lähes aina viitataan ajankohtaisuuksiin, teoksen ymmärtämiseksi on tunnettava aikakauden historiallista kontekstia. Siten suomentajan kirjan loppuun liittämät selitykset vähentävät lukemattomien nimien, sitaattien, vertauskuvien, paikkojen ja muiden yksityiskohtien tuottamaa vierautta. Kirjaa lukiessa onkin syytä käyttää useaa kirjanmerkkiä, jotta tekstistä saa enemmän irti, sillä juuri tämä moniulotteisuus ja viittausten runsaus tekee Tynnyritarinasta mielenkiintoisen sekä esteettisesti että kulttuurihistoriallisena lähteenä.

Klassinen satiirikko

Vainonen lupaa esipuheessa, että tarinaan sisältyvät kaikki huumorin lajit. Vaikka Swiftin käyttämän huumorin skaala onkin runsas, täytyy tätä väitettä silti hieman tarkentaa. Tynnyritarinassa ei nimittäin juurikaan käytetä puhtaasti kieleen perustuvia piloja ja melko vähän alatyylisiäkin ilmauksia. Edelliset ymmärrettiin lasten huvituksiksi ja jälkimmäiset kuuluivat alempien kansanryhmien huveihin. Tynnyritarinasta löytyy silti myös muutamia Rabelais-tyylitelmiä, kuten hurmahenkisiä presbyteerejä ivaileva kuvitteellisen aiolistien lahkon kuvaus. Tarinassa aiolisteille ihmisen henki, sanat ja oppi olivat yhtä kuin ilma. Tämän vuoksi papit saavuttivat oppineisuutensa puhaltamalla palkeilla toistensa takapuoleen, josta sanaa levitettiin edelleen opetuslasten suuhun. Kouluissa taas ”opinkappaleita julistettiin röyhtäilemällä”.

Nokkela ja viattomalta vaikuttava vallanpitäjien ja inhimillisten paheiden piikittely on Swiftille kuitenkin tärkeämpää kuin lukijan naurattaminen pelkillä rivouksilla. Swiftin tekstistä voidaankin huomata, että hän oli huumorissaan aina leimallisesti satiirikko, jonka tarkoitus oli saattaa uskonnon, tieteen ja politiikan harjoittajat naurunalaisiksi osoittamalla näiden ajattelun typeryydet ja moraalinen selkärangattomuus. Missään vaiheessa hän ei esitä rahvasta, heidän tapojaan tai kouluttamattomuuttaan naurettavassa valossa. Tämän helpon kohteen sijaan kirjoittaja hyökkää sinne, missä on odotettavissa myös suurin kritiikki.

Vaikkei Vainosen käännös ehkä ylläkään vanhahtavien ilmausten rikkaudessa J. A. Hollon Gulliverin retkien suomennoksen (1953) tasolle, säilyy Tynnyritarinan teksti kaikista äkkivääryyksistä ja pitkistä virkkeistä huolimatta soljuvana ja hykerryttävänä. Ja vaikka nykylukija ei Swiftin näkemyksiin yhtyisikään, kirjoittajan taitoa piruilla tämä ei himmennä. Swiftiä ja Tynnyritarinaa on tutkittu paljon, mutta kirjailijan tiheäviitteisistä teksteistä ei liene viimeistä sanaa sanottu. Siksi olisikin suotavaa, että myös Vainosen opettajantöiden keskeyttämä ja loppusuoralle jäänyt Swift-väitöskirja näkisi vielä päivänvalon.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto