Hiekkakirja

Argentiinalainen Jorge Luis Borges (1899–1986) oli postmodernisti kauan ennen moista käsitettä.

Borgesin kertomuksissa yhdistyvät novelli ja essee. Kuvitteelliset asiat puetaan faktiseen kaapuun ja toisinpäin. Ihmeet sukeltavat esiin selässään valtaistuimellinen kirjallisia viitteitä. Kirjailija imitoi, parodioi ja ironisoi. 1960-luvulta lähtien Borgesin tuotanto on ollut länsimaissa kasvavan kiinnostuksen kohteena. Kameleonttimaisen notkeana Borges tuskin kangistuu siihenkään, että hänen ylleen sovitellaan klassikon pukineita.

Hiekkakirjaan on käännetty kaksi novellikokoelmaa kirjailijan myöhäistuotannosta: Brodien selonteko ja Hiekkakirja. Teos tuo Borgesista esiin uusia puolia. Vanhan Borgesin teksti on mutkattomampaa, ja eksyttävät naurun sokkelot häämöttävät kauempana. Yhtäläisyyksiä nuoremman Borgesin novelleihin (Haarautuvien polkujen puutarha, suom. Matti Rossi, 1969) toki on. Hiekkakirjan alkuperäistarinoiden 1970-luvulla ilmestyessä Borges oli ollut sokea jo kolmekymmentä vuotta.

Vuonna 1999 ilmestyi suomeksi valikoima Borgesin runoja, mutta uutta novellikäännöstä on todellakin kaivattu. Borgesilla on laaja tuotanto. Suomentaja on sama kuin runovalikoiman, Pentti Saaritsa. Käyttäisin sanaa kulttuuriteko, jollei se olisi niin kulunut.

1. käärö: Reaalimaailma

Hiekkakirja-kokoelman tiiviys on temaattista. Novellit ovat filosofisen fantastisia tarinoita ihmeellisistä tapauksista, yhteisöistä ja esineistä. ”Peili ja naamio” sekä ”Undr” kuvittelevat muinaisia kirjallisuuksia, jotka koostuvat yhdestä ainoasta sanasta. Molempiin novelleihin liittyy runsaasti mytologista ainesta. Ekspressionistinen ”Kongressi” kuvaa maailmanlaajuisen organisaation luomispyrkimyksiä. Novellin alku tahtoo imitoida Kafkan tyyliä. Useammassa novellissa sivutaan utopia-teemaa, joka Borgesin tuotannossa on yleensä keskeinen. Mitä kuvitteellisempia tapahtumia novelleissa kuvataan, sitä tarkempia ovat ”faktat”. Ei ihme, että joitakin Borgesin novelleja on luettu aitoina käännöksinä tai faktuaalisina esseinä.

Brodien selonteossa novellien lähtökohta tehdään usein selväksi. Minä-kertoja, joka on lähellä kirjailijaa itseään, muistelee elämäänsä tai kuultua juttua. Borges on nuorempana kirjoittanut esseen ”Argentiinalainen kirjailija ja hänen perinteensä”, jossa hän pilkkaa maansa kirjailijoiden liiallista sitoutumista maaseutuperinteeseen ja gaucho-romantiikkaan. Nyt hän itse liikuskelee maaseutu- ja esikaupunkitarinoiden sekä puukkosankarien maailmassa, jota maustaa romanttinen surrealismi. Useasta novellista tulee mieleen Isaak Baabelin Odessalaistarinat, tai miksei Hugo Brattin sarjakuva Corto Maltese Argentiinassa.

Borges ei kuitenkaan olisi Borges, jollei novelleissa olisi yllättäviä tasoja. Jokainen novelli kuvaa kohtaamista. Ihmiset kohtaavat toisensa. Kuolleet ja heidän kohtalonsa yhdyttävät elävät tai elävien kautta toisensa. Novelli ”Guayaquil” vetää langat yhteen, sen päähenkilöiden kohtaaminen vertautuu kenraali Simon Bolivarin ja argentiinalaisen everstin San Martinin historialliseen kohtaamiseen. Esiin nousevat Borgesin mieliteemat: ajan toistuvuus, kohtalo, tarkoituksellisuus. Pirullisen hauskassa novellissa ”Evankeliumi Markuksen mukaan” tulva saa näytellä vedenpaisumusta. Yksinkertaiset ihmiset samaistavat nuoren opiskelijan Jeesukseen, ja opiskelijan osa on selvä: hänet naulataan ristille.

Niminovelli ”Brodien selonteko” liittyy Swiftin Gulliverin matkan kolmanteen osaan, jossa sivutaan Yahoo-olentoa. Novelli on olevinaan aiemmin julkaisematon käännöskatkelma Tuhannen ja yhden yön englanninkielisestä ensipainoksesta. Katkelmassa kuvataan ulosteista pitävää Yahoo-kansaa. Novelli satirisoi yhtä lailla länsimaista rasistista kuvaa alkuperäiskulttuureista kuin alkuperäisen romantisointia. Novellissa on laajemminkin kulttuurisatiiria. Esimerkiksi kun Yahoo-runoilija on onnistunut esityksessään, kaikki vetäytyvät hänen luotaan pyhän kauhun vallassa: ”Kukaan ei puhu hänen kanssaan, eikä vilkaisekaan häneen, ei edes hänen äitinsä. Hän ei ole enää ihminen, vaan jumala ja kuka tahansa saa tappaa hänet. Jos pystyy, runoilija pakenee pohjoisen hietikoille.”

2. käärö: Fantasia

Loputtomasta kirjastosta Borges on kirjoittanut 1941 ilmestyneessä novellissaan ”Baabelin kirjasto” (suom. Kolmas maailma -antologia, 1968). ”Hiekkakirja”-novellin bibliofiili taas saa haltuunsa loputtoman kirjan, joka uhkaa nielaista hänen elämänsä niin kuin juoksuhiekka. Ensimmäistä tai viimeistä sivua ei kirjasta pysty löytämään. Mahdollisuudet elämässä ja todellisuudessa ovat rajattomat. Me elämme vain yhdessä mahdollisista maailmoista.

Borgesin lauseet putoilevat vaivattomasti. Kieli on selkeää ja omalla tavallaan klassista. Kielikuvat ovat pitkälti samoja kuin Borgesin runoissa: virtaava vesi ajan kuvana, kuu, peili, labyrintti ja miekka. Novellit on pelkistetty äärimmilleen kuitenkin siten, etteivät ne tunnu lakonisilta tai tiiviiltä. Pentti Saaritsan suomennos on upeaa ja hienovireistä työtä. Ainoastaan suorittaa-verbiä on käytetty liian usein ja yhteyksissä, missä sen olisi voinut korvata osuvammalla verbillä.

Hiekkakirja on erinomainen lisä Borgesin suomennosvalikoimaan. Esteettisesti se minusta ylittää Haarautuvien polkujen puutarhan novellit. Tällaista kirjallisuuden pitäisi olla: rakenteellisesti vaihtelevaa kirjoitusta, joka saa mielikuvituksen nälkäiseksi ja tekemisenhimoiseksi, älyn jatkamaan keksimistä itse. Borgesin tarinoissa ei ole sukupuoliyhdynnän kiivautta. Niissä on samanlaista nautintoa kuin se, mikä syntyy pitkästä, oudosta ja viisaasta keskustelusta hyvän ystävän kanssa silloin, kun kaikki on hajoamassa mutta ei sitten hajoakaan.