Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Sivuun kirjoitettua

Miia Toivio, 6.9.2002
Jouni Inkala: Kirjoittamaton s., WSOY 2002

Oletko koskaan miettinyt, millaisia unia Salvador Dali näki lapsena? Jouni Inkala on. Uusimmassa kokoelmassaan Kirjoittamaton hän aloittaa siitä, mihin vanhat tarinat loppuvat. Enimmäkseen proosarunon muotoon kirjoitetut kuvitteelliset tarinat ovat vaihtoehtoisia näkökulmia tai lisäyksiä kertomuksiin kulttuurihistorian suurmiehistä ja -naisista – sekä muutamasta kuuluisuuden varjoon, kenties, jääneestä hahmosta. Kirjoittamaton on kirjoitettu siihen tyhjään tilaan historiankirjoituksen kyljessä, jossa mielikuvitus saa siivet ja pyrähtää lentoon.

Inkalan idea kirjoittamattoman kartoittamisesta ei ole uusi. Erityisesti naiset ovat kirjoittaneet historiaa uudesta näkökulmasta, Virginia Woolfin Shakespearen tuntemattomasta sisaresta lähtien. Suomessa samankaltaisesta lähtökohdasta on syntynyt Tittamari Marttisen muutaman vuoden takainen runokokoelma Käärmesormus, joka edustaa fiktiivistä historiankirjoitusta ja kertoo erään naisen elämänkaaren minämuodossa. Toisin kuin Marttinen, Inkala on valinnut säkeittensä kohteeksi kuuluisuuksia: säveltäjiä, runoilijoita, kirjailijoita, taidemaalareita – ja vilahtaapa joukossa myös uskonnollisiakin hahmoja: arkkienkeli, Kristus, tuntematon naisprofeetta. Faktuaalisten henkilöiden lisäksi Inkalan runosuoni sykkii fiktiivisten hahmojen kuten Hamletin ja Penelopen äärellä.

Inkala kirjoittaa henkilöistä, jotka on helppo tunnistaa. Kirjoittamattoman syvempi ymmärtäminen on riippuvainen tästä tuntemisesta. Toisaalta vaarana on, että hahmot ovat jo liiankin kuluneita. Kaikille tuttujen hahmojen valinta asettaa kirjoittajalle suuret vaatimukset: mitä tarpeeksi mielenkiintoista voi enää sanoa?

Jotain, kenties. Inkala ei kirjoita menneisyyttä uudelleen, vaan hän kirjoittaa sen päälle: mielikuvamme kirjoituksen kohteista ei muutu mutta kenties inhimillistyy. Tämä tuntuu olevan tarkoituskin, kun esimerkiksi Martti Lutherin muotokuvaan liitetään rakkaimmaksi opetuslapseksi tämän koira, iloinen Tölpel, tai kun Bachin urkujen soitto rinnastetaan muistoihin kuolleen vaimon ihon koskettamisesta.

Kirjoittamaton ei ole ohjelmallinen teos. Näkökulma on pikemminkin taiteenrakastajan ja esteetikon, joka tekee merkintöjä rakkaan kirjan sivulle. Kenties sen vuoksi Kirjoittamattoman runot hehkuvat sydämellisyyttä ja lämpöä. Esteettiseen kietoutuu myös eettinen, ja joidenkin runojen pohjavirtauksena on uskonnollisuus.

Antoisimpia Inkalan kokoelmassa ovat runot, joissa menneisyys ja nykyisyys limittyvät. Ne eivät ole niin itseään selittäviä ja valmiiksi pureskeltuja kuin muutamat runot, joiden näkökulma ei ole riittävän oivaltava ollakseen mielenkiintoinen. Yllättävästi kokoelmassa on myös nyky-yhteiskunnan kritiikkiä: uuden Messiaan äidiksi ryhtymisen sijasta nainen mieluummin työskentelee hampurilaisravintolassa, ja kuolleen naisen veren pesuvettä kuvaillaan kreikkalaisen, puolikuivan viinin väriseksi. Darwinin arpajaisissa Inkalan mielikuvitus tarjoilee lukijalle herkkuja, kuten ’haarukaksi lihapadan äärellä muuttuva käsi’, mutta evoluution lopputulos on ihmisen kannalta surkea: ’ihmistä tarvitsematon elämä’.

Inkala käyttää myös hyvin hyväkseen luettelointia ja toistoa, jotka antavat teokselle postmodernin vireen, sen romanttisuudesta huolimatta. Mitäpä sanotte tästä, ihastuttavan käsittämättömästä ajatushyrrästä:


Hiukkaskiihdytin. Vartaloasu. Munasarja.
Keinohedelmöitys. Tupakkaviljelmä. Kopio.
Klovni. Tehdasvalmiste. Einespakkaus.
Nenäliinapaketti. Sydänkäyrä. Pöllönsiipi.
Huuto. Voihkaus. Ulina. Niiskautus,
räjähdys, remakka, tärinä, aivastus,


(Mozartin kaksoisveli)

Melankolian ja patetian lisäksi Kirjoittamattomassa on, onneksi, myös pilkettä silmäkulmassa ja kielellistä leikkimielisyyttä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto