Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kielen muisti ja solujen aika

Anne Päivärinta, 12.3.2005
Jouni Inkala: Sarveisaikoja s., WSOY 2005

Että näkisin silmieni edessä sen minkä eilen./Sata vuotta. Kuusi tuhatta talvea sitten. Tapahtui. Jouni Inkalan (s. 1966) seitsemäs runokokoelma Sarveisaikoja puhuu syvin äänenpainoin siitä, mikä tulee lähelle, toisinaan kiertoteitse ja kaukaakin, konkreettisemmin kuin tunne tai aistimus iholle. Runojen kieli ammentaa arjesta ja historiasta mutta on kuvallisuudessaan aistivoimaista ja samaan aikaan filosofisen pohdiskelevaa.

Inkalan runoäänet kertovat sellaisesta mitä ei välttämättä voi muistaa, mutta minkä runossa ja hetkessä voi kokea: Menneet päivät ovat ainoat vieraat kielet, joita / samalla hetkellä kun puhuin, opin. […] Lukemattomina menneet päivät hälisevät hiljaisuuden / takana, paikassa jonne ei pääse enää.

Menneen käsittämisen ongelmallisuus

Kirjoittamisen ja lukemisen tasot ovat läsnä läpi kokoelman niin arjen yksityiskohtien kuin maailmanselitystenkin kokemisessa. Tämä ulottuvuus viittaa usein juuri muistin ja menneen käsittämisen ongelmallisuuteen; päivät ovat kuin tekstejä, joita ei voi palata uudelleen lukemaan. Toisaalta teos usein käytännössä lukee menneisyyttä (ja nykyisyyttä) tekstien kautta: Inkalan runot sisältävät paljon viittauksia muun muassa kirjallisuuteen ja kuvataiteeseen.

Mennyt tai sen kaiku tulee esille yksilössä paikoin hyvinkin konkreettiselta tuntuvin metaforin: Leukaani pitkin kyntää esi-isieni auranjälki / ja silmäkuopassani isoäitini hakkaa halkoja. Kyse ei useimmiten ole kuitenkaan vain sukuhistoriasta, vaan mennyt laskeutuu arkeen ja tekstin tasolle myös etäämpää, kuten silloin, kun taiteilija ja instrumentti ovat ristiriitaisessa suhteessa keskenään: Tiedän nyt mitä vaikeuksia Leonardolla ja Rafaelilla / oli jokaisen taulunsa edessä. Kirjoitan kirjettä / kielellä, joka ei pysy suussani. Kokoelmassa on tarinallisempiakin aineksia, esimerkiksi pakolaisleirin ihmiskohtalot yhdistetään nimiviittauksella Karthagoon, historialliseen tuhoutuneeseen valtakuntaan – osaksi laajempaa inhimillistä, sepitettyä jatkumoa. Toisaalta nykytodellisuus ja sen pikkutarkka teknisyys ja kiire ovat läsnä havainnollisissa, elollista hyödyntävissä kielikuvissa, kuten tekstiviestit vilisevät kuin ihmiskunnan taskut / jo huomaamatta vallanneet pölypunkit. Yhteiskunnallisten ilmiöiden ja sähköisen aikakauden kriittinen tarkastelu, paikoin humoristinenkin, kulkee kokoelmassa filosofisempien teemojen rinnalla.

Arkisen ja mystisen yhteenliittymä

Keskeiset runokeinot niinkin isoissa kysymyksissä kuin uskonto, sota ja historia liittyvät yksityiseen kokemukseen. Ruumiillisten kuvien kautta nähdään yhteyksiä ja etäisyyksiä: Näkyjen armeijat, suonia pitkin huutaen / kaatuvat, kangistuvat kranaatteihin, tukehtuvat / sinappikaasuun, astuvat humahtaen / terässolujen asettamiin maamiinoihin. Kosketusta maailmaan ja tämän tapahtuman havainnointia kuvataan esimerkiksi siltana, jota pitkin / alueilleni päästään käytetään tiheästi / ylitysmaksusta huolimatta. Uskonnollisten kysymysten käsittelyssä on kouriintuntuvaa syvällisyyttä, jossa kuuluu käsityskyvyn ja havaitsemisen rajallisuus yhdessä epäilynkin kanssa: Mutta miten silloin erotettiin valo pimeydestä / jos halkeavan paahteen hetki oli ylin nikama / monimielisen luonnon selkärangassa.

Erityisesti elämän perusyksikkö solu ja sen jakautumisprosessi jatkumon varmistajana vertautuvat maailmanmenoon ja ihmismielen monimutkaiseen mutta riittämättömään hahmotuskykyyn. Kuoleman kohtaamisestakin puhuttaessa kokoelman nimirunossa todetaan: Parta jatkaa jaloittelua leuallani. / Hiukset turhaan odottavat lepoa. / Kynteni muistuttavat kalkkipilkkuineen jokea / jossa keväisin lipuu jäälautta ohi. Runossa ”Aorttavieraat” veren symbolistisuus kristillisessä mielessä ja konkreettinen elämää ylläpitävä ominaisuus yhdistyvät, kun puhujan veri on suhteessa puhujaan, saliaan vartioiva kirjastonhoitaja eksistentialismin kootut teokset / erikoisalanaan. Veressä, kuten yksittäisissä soluissakin, kulkevat suuren tuntemattoman jäljet, liikkeessä joko kohti tai poispäin, sisältäen elämän (biologisen) kahtalaisuuden – yhteyden kuolemaan ja siihen liittyvään salaisuuteen tai toivoon. Se kiertää minussa, punaviirinen sotajoukko. / Ja lepää minussa, rauhaatuovien kellojen pauhu.

Runojen otsikointi tuo kokoelmaan temaattista yhtenäisyyttä (myös yleisemmin nimeämisen tematiikan tasolla), mutta usein otsikot myös avaavat monenlaisia tulkintoja arvoituksellisissa sanaleikeissään, jollainen kokoelman nimikin on. Sarveisaikoja vaatii monta lukukertaa. Se on perinteeseen tiukasti ja oivaltavasti kiinnittyvä, selkeän omalaatuinen teos; runojen puhujanäänissä kerrostuvat monet, lainatutkin tasot, joista keskeisimmäksi nousee arkisen ja konkreettisen limittyminen mystiseen ja myyttiseen. Eräässä elämäntarinassa, otsakkeeltaan ”Seminaariesitelmä”, tämä tiivistyy kahteen loppulauseeseen: Joutui katsomaan ensi kerran siipisulkiin. // Päätti katsoa tarkemmin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto