Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kielten sekoitus kattojen yllä

Jani Saxell, 18.4.2007
Jouni Tossavainen: Kerro s., Like 2007

Jouni Tossavaista (s.1958) ei voi ainakaan syyttää itsensä brändäämisestä, saman kirjan tekemisestä uudelleen joka kirjasyksyksi. Lajien välillä vapaasti puikkelehtiva savolaisrunoilija ja -prosaisti on hakenut inspiraationsa muun muassa pururadoilta, puiden maailmasta, kalevalaisesta kansanperinteestä ja liiketalouden uuskielestä.

Tossavaisen kymmenes runokokoelma Kerro virittää kielten sekoitusta kattojen ylle. Hengästyttävät säkeet liihottavat lintujen lailla sivulta toiselle. Kokoelma on sisällöltään ja muodoltaan yhtä ”rajat kumoavaa siirtymätilaa”: sivuja on venytetty poikittaissuunnassa, mutta säkeet puskevat silti reunojen yli. Typografista leikittelyä ja ”dada-linnun sähköistä laulua” piisaa. Selkeän sikermäjaon ja sivunumeroinnin kaltaiset ”kalterit” on hylätty tarpeettomina.

Venyttelyn kohteena ovat siis myös käsityksemme siitä, millainen runokokoelma voi olla. Kerro-partituuriin sopii tutustua Tossavaisen nettisivuilta. Siihen liittyy Radioteatterin samanniminen produktio.

Ihmiskunnan omituisuuksia on peilattu eläinmaailman kautta Aisopoksen faabeleista asti. Tossavaisen linturunoissa peilataan lähinnä inhimillisen käsityskyvyn kapeutta. ”katso itseäsi sattumalta puiden piilosta poimittua tinttiä ja mitä sinä hömötiainen muuta näet kuin olet / mykkyytesi syyt ja ansiot (…)”

Aristoteelis-loogiseen ihmismaailmaan kuuluvat erottelut, alut ja loput, siis ”(…) säröt keskelle avosettiä virran kotia joka vaeltaa silmästä suuhun mullasta / korviin auringosta juuriin ja sivuun”. Tossavainen tarjoaa tilalle ”kohinan tasa-arvoisuutta”, eräänlaista modernia panteismia: ”(…) yhtä totta tuulta kivet pellot puu koneiden tiet samaa täkkiä vetävät päälleen”.

Tossavainen ei pysähdy ihmisrajallisuuden ja luonnon virran vastakkainasetteluun. Kun hän pohtii ihmisen osaa ja osattomuutta, säkeissä lomittuvat eksistentialismi ja evoluutio: ”(…) madoista taivaallisesta ilmoituksesta niin jokapäiväisestä hetken tuoksusta / poikasen poskesta pulun pompusta rollaattorin hitaasta natinasta hiekan / jyvien totuudessa josta fossiilit puhuvat vaikenemalla kunnes joku heittää / vettä ja sen maan tuoksuisen välähdykset värit huutavat kuin lepakot / pihalla vähän ennen kuin sarastus irtoaa latvasta ja valkeus / tulee kuin lakana horisonttiin tai lumi joka suutelee merta marraskuussa kun / kukaan ei edes aallonmurtaja jaksa olla katsomassa / lentojemme suuruutta nuoruutemme suoruutta vanhusten yritteliäisyyttä”.

Melankolia, yksinäisyyden ja vierauden tunnot ovat tuttuja vieraita Tossavaisen oikullisessa, kielelliselle kieputukselle perustuvassa runomaailmassa.

Kulttuuri-irvailua, kokeellisuuden kierrätystä

Proosarunomainen sanakirjaparodia kokoelman loppupuolella irvailee samalla kulttuuripiireille. Siinä esiintyy ”kriitikkokauden” hirmuliskoista kuoriutunut corpus corbus -lintu. Kirroo-niminen si-elin aiheuttaa lintupolojen kellastumisen klassiseksi patinaksi. Ylemmäs yrittävät kuolevat nuorempina, alempana yrittäviä ei enää jakseta nostaa kaapin päälle. Kuivan kauden sattuessa ja janon yllättäessä ”(…) edessä on muutto sisäpiiri-ilmastosta kreikan hämäryyteen”.

Sisäpiiri-ilmastosta ei Tossavaisen kokoelmakaan ole vapaa. Hän kierrättää 1900-luvun kokeellisen lyriikkamme traditiota Aaro Hellaakoskesta Väinö Kirstinään ja Kari Aronpuroon ja on kiinnostunut 2000-luvun suuntauksista. Kokoelman sekopäisyyteen ja viittausviidakoihin nähden liian suppeassa selitysosassa vilahtavat Ronald Barthes, hakukonerunous, mannermainen filosofia sekä language-runouden kummisedät Leevi Lehto ja Charles Bernstein.

Uutta luovalle nykyrunoudellemme ei välttämättä ole terveellistä, että kaikilla kokeilijoilla on samat oppi-isät. Pahimmillaan Tossavainen jämähtää äännetason änkytykseen, kulmikkaan kryptiseen verbaalinokkelointiin ja vaikeakulkuisiin tekstuaalisiin hetteikköihin.

Tossavaisen kokeiluissa on kuitenkin ajatusta ja omaa ääntä. Koneiden ja kokeellisuuden ohella hän ammentaa suomalais-ugrilaisesta mielenmaisemasta, Eino Leinosta, kalevalaisesta kansanrunoudesta, Karjalan kielestä ja Agricolan aikaisesta Suomesta. Paikoitellen runot lienevät tyylipuhdasta etnofuturismia. On vain hyvä, jos uhanalaiset sukukielemme saavat uutta elinvoimaa jälkimodernin kokeellisen runon keinovalikoimasta ja uusimmista viestintäteknologioista.

Tossavainen puhuu kulttuurisen ja ekologisen monimuotoisuuden puolesta. Isovenäläisyys ja globalisaatio kuristavat pieniä kansoja. Matkustajakoneeseen törmänneestä lokkiparvesta jää lentoturvallisuushallinnon analysoitavaksi vain sulkia ja höyheniä.

Suomalais-ugrilaisuudessaan sekä viehtymyksessään etymologioihin ja onomatopoeettisuuteen Tossavainen lähestyy Hannu Heliniä. Helin tosin yhdistää kokevan, kärsivän runominän hurjaan säevyörytykseen ja kielen pirstomiseen. Hänelle ovat tärkeitä melodisuus ja rytmi, runon soiva osa. Tossavainen vain vyöryttää, hän ei juuri suvantokohtia tai samastumispintaa tarjoa.

Tossavaisen edellinen kokoelma Liiketoimintasuunnitelma (Like 2004) ei myöskään ollut mitään easyreadingia. Toisaalta on the road -henkiset Suomi-, Viro, Gotlanti- ja Venäjä-runot pitivät edes toisen jalan kiinni maassa.

Pelkistetyn modernismin poeta Mirkka Rekola on hiljattain todennut, että suomalaisesta nykyrunoudesta puuttuu hiljaisuus. Erityisen totta tämä on Tossavaisen kohdalla: runot ovat äänimattoa, kohinaa, hälyääniä ja häiriköintiä. Kerron partituuri tapahtuu ”paikassa, jossa ei ole hiljaisuutta”.

Kerro on hämmentävä, kunnianhimoinen ja kevään runotarjonnasta taatusti erottuva kokoelma. Onko se myös lukuelämys? Kaikki perinteisemmän runon ystävät eivät välttämättä jaksa loppuun asti. Uupumattomat palkitaan tajuntaa laajentavilla kielimaailmojen törmäyksillä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto