Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Vanhan mestarin hiljainen kapina

Meri Parkkinen, 27.2.2021
Jouni Tossavainen: Taistelevat metsot 328 s., Aviador 2020

Jouni Tossavaisen Taistelevissa metsoissa on jännitettä: ikääntynyt Ferdinand von Wright yrittää saada alulle elämänsä työtä, aamusumussa verisesti taistelevia metsoja. Teos häilyy vasta kuvana taiteilijan mielessä. Terveys takkuilee. Yhden päivän romaania rytmittää eteenpäin uusi apukäsi, renki Kipunaksi kutsuttu oppipoika. Tämä yrittää parhaansa mukaan mielistellä herraansa samalla, kun tekee kolttosia yksi toisensa perään. Rikkaan, vanhan ja herkän taidemaalarin ja toimeliaan, nuoren ja ajattelemattoman oppipojan välillä kipinöi. Kipuna ei voi käsittää, miksi mestari ei iske tilhen silmään viimeistä valkoista pistettä (tilaustaulun kun saisi sitten postittaa ostajalle), siinä missä Ferdinand kipuilee taiteensa olevan tyhjänpäiväistä tilaustöiden toimittamista.

Vastakkainasettelujen (kaupunki–maaseutu, varakkaat–köyhät, nuoret–vanhat, ruotsinkieliset–suomenkieliset, naiset–miehet) aikaan saama kitka ja tunteiden myrskyt ovat kirjan parasta antia.

Teoksessa eivät taistele pelkästään maalaisaateliston ja palveluskunnan erilaiset näkemykset. Luonto ja niin kutsuttu sivistys ottavat myös toisistaan mittaa. Kuopion Haminalahteen on tulossa rautatie, jonka pelätään pilaavan paikallista luontoa, vaikka rautatietä pidetäänkin kaupankäynnin kannalta tarpeellisena. Hiljaisena kapinana vanha mestari jättää maalauksissaan ihmisen jäljet maalaamatta.

Aitaan Ferdi on laittanut sivisyksen ja luonnon rajan. Silloin hän oli rajan nähnyt, sittemmin on joutunut kysymään, jatkuuko ihmisen kulttuuri ilman luontoa ja toisin päin. Elääkö luonto sittenkin elämäänsä molemmin puolin aitaa, jota lehmä ei tunnista kukkia syödessään. Ja jos siat eivät ehdi, niin sotilaan saappaat marssin tahdissa tallaavat loput siitä sivistyksestä, josta ei tarvitse paljon maalia raaputtaa ihmisen paljastaessa todellisen luonteensa. Ihmiskulttuurin korkeimmassa kukassa, sodassa, ei kysellä kulttuurin ja luonnon rajaa, vaan se on joko tai: elä tai kuole. (s. 97)

Kuopiossa Minna Canth pyörittää sivistynyttä sisäpiiriään, johon Ferdinand kovasti haluaisi kuulua – vaikka hän samalla kokeekin, ettei ole koskaan sopinut kaupunkikulttuuriin pariin.

Tarkemmin ajateltuaan Ferdikin myöntää elävänsä vapaaehtoisessa maanpaossa. Kotona, kylässä niin kuin kaupungissa hän on kummajainen, ruotsia puhuva suomalainen. Hän osaa savoa, jos nyt sitäkään muuten kuin omiksi tarpeiksi. Ei hän osaa viljellä puhettaan niin kuin Gottlund, joka otti työkseen savon kielen. (s. 108–109.)

Vastakkainasettelujen (kaupunki–maaseutu, varakkaat–köyhät, nuoret–vanhat, ruotsinkieliset–suomenkieliset, naiset–miehet) aikaan saama kitka ja tunteiden myrskyt ovat kirjan parasta antia. Kuten Ferdikin kirjassa toteaa ”metsokukko ei koskaan soi yksin” (s. 107).

Kirjaan tarttuessa halusin päästä kiinni itse maalaamiseen; sekoittamaan värejä taiteilijan mukana, hahmottelemaan hiilellä taistelevien metsojen tunnettuja taisteluasetelmaa. Itse työnteko on kirjan päähenkilöltä hiipunut surullisen vähäseiksi. Se on iäkkäälle Ferdinandille fyysisesti rasittavaa. Taiteilijan työ näyttäytyy kuitenkin havaintojen tekemisenä ja värien tarkkana analysointina.

Värit ovat haalistuneet, herra sanoo kerrottuani muutamat vaivaiset havaintoni – siksi lintu niin kuin ihmiset on saatava malliksi tuoreena. Nokan värissä minun olisi pitänyt huomata ensinnäkin Intian keltaista, sitä väriä jota osaan jo ojentaa oikeasta tuubista. Sitten nokan kärki, kuten huomaat, on vaaleampaa vihertävänharmaata ja alaleuan kummallekin puolella on kirkkaan sinooperinpunainen läikkä. Silmän iiris on vaaleata okrankeltaista, luomet pomeranssinkeltaista ja suupielten iho lihan väristä.  (s. 175.)

Lukijana odottelen malttamattomana, milloin taiteilija kävisi työhönsä, mutta Ferdinandia tuntuu kiinnostavan enemmän rouva Canthin mahdollinen visiitti Haminalahden maisemiin tai iltapäivän lettutarjoilu. Se tekee Ferdinandista todellisen tuntuisen hahmon. Mitään kunnon teosta vanha mestari ei vielä itse ajattele luoneensa, eikä ymmärrystä ole tullut kriitikoiltakaan. Yksinäisyys ja vanhuus piinaavat. Huolissa piehtaroiminen tuntuu aidommalta kuin taiteilijan pohdinnat siitä, mitä yleisö kenties ajattelee hänen maalauksistaan sadan vuoden päästä.

Hiki kihoaa hartioiden väliin niin maalarilla kuin hänen katsojallaan. Häpeäkseen herran on tunnustettava: en pysty parempaan. Ison taulun taustana valkea, huhtikuinen järven selkä tulee olemaan aivan toista: kevyt näky! Ehkä sitten huomenna, Ferdi sanoo väsyessään ja siinä on varmasti pääsyy, miksi ”Strömsholmin mylly” ei tunnu koskaan jauhavan puhtaita jyviä. Verratkaa vaikka Mariebergin toisen vierailun maisemaa! mestari komentaa jo tulevien aikojen katsojia. Miten kauniisti maalasin siihen aikaan! herra haikailee sen sijaan että kastelisi siveltimen tärpättikuppiin ja tähtäisi kirkkaan täplän tilaustaulun tilhen silmään. (s. 118.)

Maalaamisen jääminen sivuosaan ei lopulta haittaa. Kipunan hahmo viihdyttää terävine huomioineen ja tempauksineen, joihin liika uteliaisuus ja yllytyshulluus hänet ajavat. Intoidun jännittämään Ferdinandin kanssa kohtaako hän Kuopion seudun puhutuimman kulttuurivaikuttaja Canthin kanssa. Ja mitä he oikein toisilleen sanoisivat?

Tossavaisen teoksesta huokuu myös luonnon ihailu, mikä eittämättä on ollut myös taitelija von Wrightin uran ja elämän keskeisiä asioita. Liikametsästyksen ja eläinrääkkäyksen esille nostaminen tuo mieleen Anni Kytömäen Kultarinnan hengen.

Kirjan kieli tuntui alkuun haastavalta hypätä mukaan. Kuitenkin kun kielen rytmiin pääsi sisään, se onnistui osaltaan rakentamaan 1880-luvun puolenvälin maaseudun tunnelmaa. Ruokien ja tuoksujen kuvailu, arkielon ristiriidat ja seudun tunnettujen ihmisten elämästä juoruilu, loivat luottamusta todentuntuun – ehkä päivä von Wrightin elämästä on tosiaan voinut olla tällainen.

Tossavaisen teoksesta huokuu myös luonnon ihailu, mikä eittämättä on ollut myös taitelija von Wrightin uran ja elämän keskeisiä asioita. Liikametsästyksen ja eläinrääkkäyksen esille nostaminen tuo mieleen Anni Kytömäen Kultarinnan (2014) hengen, jossa 1880-luvun luontosuhdetta pääsee kurkistamaan 2020-luvun silmin. Tossavainen tarjoaa tähän kiinnostavan näkökulman ja perustelun teoksen jälkisanoissa: von Wrightin agendalla on todistettavasti ollut eläintensuojelu, esimerkiksi metsästyksen rajoittaminen.

Jälkisanat ovat romaanille yllättävät. Ne sitovat kauniisti teoksen teemoja Tossavaisen kertoessa omasta matkastaan kirjan tapahtumapaikan maisemiin. Romaani tuntuu kuitenkin kokonaisuudelta, joka toimisi itsenäisesti ilman jälkisanojakin. Tossavainen avaa kirjansa taustalla olevien oikeiden ihmisten elämää sekä sitä mitä heistä tosiasiassa tiedetään. Jälkisanoissa tarjotaan esimerkiksi selitys sille, miksi hän käsittelee von Wrightin sisariakovin vähän: heistä kun ei ole jäänyt historiankirjoihin paljoakaan. Kirjoittajan näkökulmasta kirjoitetut jälkisanat avaavat todellista historiaa, josta romaanin henkilöhahmoilla ei voisi uskottavasti olla tietoa. Toden janoiselle lukijalle se on varmasti tyydyttävää.

Tossavainen sai houkuteltua minut jo ennen jälkisanoja googlettamaan Haminalahden ja löytämään sinne merkityn kulttuuripolun. Se johdattaa von Wrightin kartanon ja taiteilijan maalauksissaan tunnetuiksi tekemiensä maisemien luo.

Olisin varmasti vieraillut jo Ateneumissakin osana lukukokemusta, jos pandemiatilanne ei olisi pitänyt museoita kiinni. Olin jälleen tyytyväinen, että minulta ei jäänyt näkemättä Ateneumin Veljekset von Wright -näyttely. Mieleen tulivat elävästi esimerkiksi Ferninand von Wrightin huuhkajan kynsissä elottomana roikkuva jänis (Huuhkaja iskee jänikseen, 1860) tai Magnus von Wrightin trompe l’œil -teos, hullunkurinen maalauspohjan takapuolta esittävä ja todellisuusvaikutelmaa hakeva teos, sillä ne esiintyivät myös Tossavaisen romaanissa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto