Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Oudoilla seuduilla

Niina Holm, 16.5.2011
Juha Rautio: Häkki 69 s., Sanasato 2011

Häkki on Juha Raution (s. 1980) toinen runokokoelma ja trilogian muodostavan teossarjan keskimmäinen, omillaan seisova osa. Raution esikoista, kokoelmaa Olen matkinut kaikkia lintuja (Sanasato 2009), kiiteltiin vapaasti hengittäväksi ja monivivahteiseksi.

Kokoelmien välissä Rautiota on nähty ja kuultu runokiertueilla, monitaidefestivaaleilla ja performansseissa, ja esiintyminen onkin merkittävä osa hänen taiteilijahahmoaan. Rautio on paitsi sanaseppo myös muusikko ja sirkus- ja musiikkiyhdistys Agit Cirkin jäsen.

Runot ovat liikuttaneet Rautiota ympäri Suomen. Periferia-projekti on vienyt hänet esiintymään seuduille, joissa runoutta kuulee vain harvoin. Runous marginaalisena taiteenlajina kuuluu myös marginaalisiin paikkoihin: rajaseuduille, outoihin maisemiin.

Toivolle sijaa

Häkin rytmikkäät ja tyylikkäät runot kulkevat yhtä omaehtoisesti kuin esikoisessa, mutta aiempaa määrätietoisemmin. Raution teksteissä on sivullisen ääntä ja vimmaa, olemisen huimausta: ”kuilu meissä tuntee, noudattaa putoamisen perspektiiviä”.

Rautio kirjoittaa tietoisen henkilökohtaisesti, mutta kytkee runonsa myös laajempaan kulttuuriseen maisemaan. Kotimaa näyttäytyy kauhistuttavana, värittömänä autiomaana, jossa mikään elävä ei kauan kukoista.

Apokalyptiset runot ennakoivat perikatoa.

Tuoreen kokoelman runot arvioivat kotimaan henkistä tilaa paikoin varsin suoraan. ”Kun tarpeeksi kulkee näitä/ teitä tulee isänmaa lopulta vastaan”, Rautio kirjoittaa. Vakavan ironinen runo jatkuu: ”et ole ensimmäinen/ joka on kulkenut halki metsien/ kuin juuriaan etsien täältä/ missä kantojen ja kivien alle/ ei uskalleta katsoa”.

Toivon sija löytyy puhki poltetusta korvesta, ”hiilenmustasta hakkuusta/ jonka kasteessa puhkeaa/ asuurin, koboltin ja indigon/ tänne kuulumattomat sävyt/ kuin hyvää tarkoittavat neuvot”.

Runo tunnustaa väriä

Raution runoissa on kiistatonta yhteiskunnallisuutta, mutta mihinkään maailman lävistävään ajattelukehikkoon niitä ei voi sulkea. Häkin runot tunnustavat väriä, joka on niiden oma. Eräässä monimielisimmistä teksteistään Rautio kirjoittaa ”väreistä joita kukaan ei näe/ ellen minä niitä näytä”. Runossa on kaikki: ”kaiken minä laitan väreihin/ kaikki alkaa väristä”.

Poliittista runokieltä ja paatosta parodioidaan runoissa Ne pommittavat kuuta ja Varjokuvat. Kokoelman laulullisin teksti soi tangon tahtiin.

”Ne pommittavat kuuta/ konkistador-tango soi/ — / olemme oikeamassa, oikeammassa oikeassa/ yk-tango soi, tango soi/ me pommitamme kuuta/ olemme oikea massa, oikeammassa oikeassa/ suoraan kuulustelulampun valoon johtavat jalanjäljet”.

Pilkallinen Varjokuvat-runo voisi olla nukkuvien puolueen julistusta. ”Hävittiin vaalit/ ei annettu ääntämme/ tietenkään/ me hävittiin/ positiivinen ajattelu/ elämänmittaiset elämänhallintakurssit/ aktiivinen eteenpäin pyrkiminen, hävittiin/ jätelavalta löytyneillä kengillä”.

Häkin pohjalla vaikuttaa hapertuva usko yksilön arvoon ja ihmiskunnan mahdollisuuksiin. Apokalyptiset runot ennakoivat perikatoa, merkitysten lopullista tyhjenemistä, jossa ”kosketus ei enää kosketa/ historiasta ei viitsisi puhua kun matka/ lapsuudesta makuuhaavaan kestää mitattavan ajan, ja sisustuselementti/ jota ennen kutsuttiin perheeksi/ tunnetaan enää antropologien kollektiivisissa harhoissa”.

Katastrofin siemenet on jo kylvetty, ja ainoa tapa selviytyä on käydä väsymätöntä taistelua sanoista ja niiden merkityksistä. Tähän sotaan vapaasti assosioiva runon kieli on omiaan.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto