Kuningatarperhonen

Mitä täytyy tapahtua, että ihminen havahtuu tottumuksesta, johon on päätynyt itsekään oikein ymmärtämättä miten, miksi ja koska? Kolme runokokoelmaa aiemmin julkaissut Juha Siro kirjoittaa ensimmäisessä romaanissaan keski-ikäisen Jannen elämän taitekohdasta ja huomaamattomasta ajautumisesta sitä kohti. Kumpi on miehelle kovempi paikka: nousta ensimmäisen kerran olympiakehään kuin Muhammad Ali, vai joutua sydäninfarktin vuoksi iskuetäisyydelle kuolemasta?

Kuningatarperhosessa on kaksi pariskuntaa. Ensimmäinen pari on minäkertojana toimiva Janne ja Jannen toinen vaimo, miestään 12 vuotta nuorempi Tarja. Toisen parin muodostavat Tarjan veli Markus ja hänen vaimonsa Elina. Hiukan ennen Markuksen kuolemaa Janne huomaa rakastuneensa Elinaan. Saippuaoopperaa? Ei, koska sekä rakastuminen että Markuksen kuolema kerrotaan teoksessa niin varhain, että ne eivät ole näppäriä käänteitä romanssijuonessa. Kyllä teoksessa juonikin on, mutta ei siitä sen enempää. Jätän sen lukijan löydettäväksi.

Keskeneräisiä ihmisiä

Siron lyriikkaa tuntevalle lukijalle ei ole yllätys, että Siro kirjoittaa ihmisten välisistä häälyvistä tunnesuhteista. Kuningatarperhosen keskeistä tematiikkaa ovat ihmisen hajanaisuus, päättämättömyys, epätäydellisyys ja avuttomuus. Vaikka romaanin henkilöt väistelevät toisiaan ja valehtelevat kaiken aikaa sekä toisilleen että itselleen, he eivät juuri avuttomuutensa ja keskeneräisyytensä vuoksi tunnu heittiöiltä tai ilkimyksiltä. He ovat perin inhimillisiä yksilöitä: kakaramaisia, kaipaavia ja huomionkipeitä. Menneisyys on heittänyt heihin varjoja, joiden painon jotkut kestävät toisia paremmin. Ehjänä ja kirkkaana ei selviä kukaan.

Miehen mielenmaisemaa Siro kuvaa suomalaisessa kirjallisuudessa hyvin harvinaislaatuisella tavalla. Janne ei ole teoissa aktiivisesti tahtova mies. Hänestä puuttuu uhma, ulospäin kääntyvä aggressio, itsetehostus ja älyllinen ylemmyydentunne. Humoristikaan hän ei ole, eikä luuseri. Feministisen kirjallisuudentutkimuksen käsitteistöä käyttääkseni: Jannella ei ole tarvetta falliseen hallintaan. Kerronnassa tämä ominaisuus näkyy esimerkiksi minän keskittymisessä naisen seksuaaliseen nautintoon. Tyydyttävän aktin aikana Janne ei tunkeudu tai työnnä siitintään naiseen vaan ”laskeudun hänen sisäänsä”. Hän ei ole valtaaja eikä valloittaja.

Janne ikään kuin täyttää itsessään olevaa vajausta varmistaessaan naisen nautinnon ennen huomaamattomampaa omaansa, mutta tämän vajauksen lajin Siro jättää kertomatta. Janne jää karaktäärinä kiinostavalla tavalla auki. Jos Jannella olisi elokuvarooli, elokuvan olisi ohjannut Michelangelo Antonioni. Suomalaista prosaistiikkaa täytyy penkoa uutterasti löytääkseen vertailukohtia. Juhani Ahon Helsinkiin-romaanin ujo ja rakkaudenkipeä Antti? Vai Yksin-romaanin epävarma, naisia pelkäävä minä?

Liudentuneita ihmisiä

Siro on mieltynyt kaksoiskuviin, sisäkkäisyyksiin. Tarjan niskaa silittäessään Janne miettii, että nimen sisällä on Arja, ”kahden naisen nimi yhdessä”. Kun Janne Moskovanmatkalla on vuoteessa Liljan kanssa, hän ajattelee naisen rintoja suudellessaan Tarjaa. Kun Janne seisoo ulkona katselemassa katseltavaksi asettautunutta naista, Tarja katselee samaan aikaan Jannea katselemassa.

Sisäkkäisyydet houkuttelevat tulkitsemaan teoksen henkilöhahmoja laajemminkin yksilöiksi, joiden persoonallisuus on liudentunut ja vailla tarkkoja minän rajoja. Avoimeksi jäävä Janne ja suljetumpi, vähemmän tulkinnoille altis Markus on mahdollista tulkita kahden miehen muodostamaksi epäyhtenäiseksi yksiköksi, joissa yhteenlaskettuna toteutuu illuusio kokonaisesta miehestä.

Suhteen alusta saakka Janne on usein hiljaa ja Tarja puhuu älyllisen kulissin takaa aina, kun tuntee tarvetta suojautua. Siro on jäljittänyt älyllisen feminiinisen väistön psykologiset siirrot erittäin taitavasti. Tarjan ja Jannen suhteesta muodostuu lisäksi kenttä, jolla Siro tarkastelee kysymystä heikkoudesta ja vahvuudesta.

Jannen valveunessa hän ja Tarja uivat. Jannen valtaa hätä, kun hän kuvittelee allaan olevan syvyyden. Jannen läpi nähty Tarja vain hyppää veteen, ui ja nousee pois vedestä. Tarjaa syvyys ei pelota, mutta toisen ihmisen kohtaaminen pelottaa. Eli onko vahvempi se, joka pelkää, vai se, joka on tarpeeksi monesti haavoituttuaan alkanut kieltäytyä pelkäämästä? Ja oli vastaus mikä tahansa, se ei pelasta miltään taikorjaa mitään.

Ihon lämpöä kaipaavia ihmisiä

Teoksen maailmankuva on sikäli pessimistinen, että henkilöt eivät suostu muuttumaan, mikäli jokin ulkopuolinen sysäys tai pakko ei aja heitä valitsemaan toisin. Muutosvoimattomien ihmisten mielen taustalla kohisee alituisesti muuttuva meri. Vedessä keinutaan, vedenrajaan jäädään makaamaan, unissa veteen hukutaan. Niin, ja merestä kyllä kalastetaankin. Teoksen lyyrisesti soljuvat vesimassat ja pysäytetyt luontokuvat ovat tyyliltään lähinnä impressionismia vaikka Jannen ykköstaiteilija onkin autioita, lavastemaisia kuvia maalaava Edward Hopper.

Romaanin läpäisevä ja hengittävä kieli on luodun tunnelman kanssa tasapainossa. Aistivoimaiset havainnot limittyvät dialogiin, jossa ihmiset harvoin tahtovat tai uskaltavat puhua toisilleen suoraan. Väistöillä on psykologinen tausta, mutta se ei riitä kannattelemaan ihmissuhteita silloin, kun tarve tulla nähdyksi ja vastaanotetuksi ylittää tottumuksen voiman. Aistillisesta rakkaudestahan Siro kirjoittaa, ja tuohon rakkauteen sisältyvästä pelottavasta ja pakottavasta tarpeesta saada rakastetun kanssa yhteinen lapsi. Tästä elämään liittyvästä välttämättömästä paradoksista muistuttaa romaanin nimikin.