Satakieli! Polyfonisia runoja

Juha Siron neljäs runokokoelma määritellään kannessa ”polyfonisiksi runoiksi”. Takakannessa puhutaan ”modernistisen perinteen minän liudentumisesta kymmenien eri puhujien joukkoon”. Onkin totta, että kokoelma sisältää huomattavan paljon lainauksia ja erilaisia viittauksia vieraisiin teksteihin. Silti sen nimittäminen polyfoniseksi on nähdäkseni virheellistä.

Polyfonisessa runoudessa erilaiset, keskenään samanarvoiset ja autonomiset äänet rakentuvat moniäänisiksi kokonaisuuksiksi, joita mikään yksi ääni tai puhuja ei hallitse. Siron runoissa taas on lähes koko ajan yksi, samana pysyttelevä puhuja, jonka kautta lainaukset ja muu vieras tekstiaines suodattuvat. Puhuja on havainnoija, joka voi nähdä tai lukea jotain itselleen vierasta mutta jolle lopulta on kuitenkin aina selvää, että ”meille muille maailma on helpoksi tehty, annettu / kaikille yhtäläiset hyvän elämän haaveet: / tiilitalot, takkatulet, vauvat, hauvat ja kävelysauvat”.

Toinen, vieras, ei ole näissä runoissa läsnä omalla kielellään vaan vain puhujan havainnoimana ja kielentämänä, ikään kuin kesytettynä. Hyvä esimerkki on runo ”Jotain lähimmäisenrakkaudesta”, jossa puhuja kohtaa kolikkoa pyytävän spurgun. Tämä ”lähimmäinen” nähdään selvästi vain puhujan havainnoimana objektina, ei minään toisena äänenä runossa. Hänen repliikkinsäkin on selvästi puhujan kielen läpi tyylitelty, kirjallistettu: ”Punkun hinnasta uupuu euro, / selviäisin yön yli”.

Toinen esimerkki on kirjan ehkä epäkirjallisinta kieltä sisältävä katkelma: ”Ihq töötti NRJ ahihi idols / napapaita tyksiä massikka / pälly gremo himmaile”. Tämä Teemu Mannisen Lohikäärmeen pojasta lainattu katkelma etäännytetään heti seuraavassa säkeessä runon minän lukukokemukseen ja toisaalta asetetaan omaan kirjalliseen kontekstiinsa. Seuraava säe kuuluu: ”post-futuristi-runoilija googlettaa ja kirjoittaa”. Vieras kieliaines siis etäännytetään moninkertaisesti: toisen runoilijan luku- ja kirjoitusprosessin kautta sen on tullut lukeneeksi tämän runon minä, joka lainaa sen tähän runoon.

Keskustelevia ajatuksia, ei polyfonisia ääniä

Myöskään polyfonia-termin musiikkilähtöisyys ei näy kokoelmassa juurikaan, äänteellisyys ja kielen musikaalisuus ovat Siron kirjoitustavassa sivuasemassa.

Lienee kohtuutonta keskittyä näinkin pitkästi siihen, mitä Siron runot eivät ole tai mitä ne eivät tee. Selvästikään Siron tarkoituksena ei ole ollut kirjoittaa polyfonista runoutta tarkoittamassani mielessä. Hänen lainausten käyttönsä on ennemminkin runojen puhujan dialogia tai keskustelua erilaisten ajatusten kanssa.

Kyse on runoudesta ajatteluna ja aikalaiskritiikkinä, elämän merkityksen ja merkitysten pohtimisena. Kokoelma on viitteidensä määrän ja herättämiensä kysymysten suhteen hyvinkin tiheää, monihaaraista ja vakavaa tekstiä. Sen tyyli on kuitenkin suuren osan aikaa varsin keveä, rento, jutustelevakin. Tässä otteessa on jotain viehättävää: Siron runous käsittelee vakavia ja suuria aiheita ottamatta kuitenkaan itseään liian vakavasti.

Siron aikalaiskritiikki osuu maaliinsa joskus paremmin, joskus huonommin. Runo ”Real Think” tyytyy toistamaan lattean ja moneen kertaan kuullun kysymyksen siitä, ovatko vanhat kuolemansynnit kuten ahneus itse asiassa nykymaailmassa muuttuneet hyveiksi. Toisaalta esimerkiksi runo ”Ihmeidentekijä” on naivistisuudessaan yllättävän oivaltava kuva kapitalistisen rahamaailman irrationaalisuudesta.

Muutenkin Siron runollinen ajattelu tuntuu tarkoituksellisesti siirtyvän banaalista syvälliseen ja takaisin. Samoin lainattu teksti on välillä kohosteisessa ja erityislaatuisessa asemassa, välillä ikään kuin arkisempi osa runon kokonaisuutta. Tarkoituksena lienee luoda jonkinlaista kokonaisvaltaista kuvaa maailmasta ja siihen reagoivasta subjektista. Olisin ehkä kuitenkin kaivannut kokoelmalta tässä suhteessa joko yleistä riman kohottamista tai radikaalimpaa ja eksplisiittisempää kaiken materiaalin asettamista esteettisesti samalle tasolle.

Ajattelua, ei kieltä

Kielen ja ajattelun suhteesta omassa runoudessaan Sirolla on selkeä näkemys. ”Kirjoittaminen on helppoa, vain ajattelu / tuottaa enemmän vaivaa”, Siro kirjoittaa kokoelman kiinnostavimpiin kuuluvassa runossa ”Jos niin haluat”. Riippumatta siitä, tulkitseeko lauseen näkevän kirjoittamisen vaikeana vai helppona, asioiden järjestys on selvä: ajattelu on vaikeampaa, tärkeämpää, ensisijaista. Kirjoittaminen on siitä erillinen teko, joka sekin ehkä lopulta on vaikeaa mutta kuitenkin toissijaista.

Tässä asenteessa on tavallaan jotain virkistävää kieltä usein vahvasti korostavan nykyrunouden keskellä. Se myös näkyy kokoelman runoissa: kieli on niissä varsin välineellisessä asemassa, se ei nouse pääosaan eikä anna juurikaan sellaiselle lukijalle, jolle runouden keskeistä materiaalia on kohosteinen ja epäkonventionaalinen kieli itsessään. Tämä ei tietenkään sinällään ole hyvä tai paha asia, se on vain eräs poeettinen ratkaisu muiden joukossa. Tunnustan kuitenkin itse kuuluvani koulukuntaan, jonka toivoisi, etteivät kirjoittaminen ja ajattelu olisi runossa näin selkeästi erotettavissa.

Toisaalta tämä erottelu ei Sirollakaan ehkä kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Runojen muoto, niiden moniaineksisuus ja fragmentaarisuus, tuntuu kaikesta huolimatta heijastavan niiden sisältöä, näkemystä maailmasta, jota on ”mahdotonta haukata yhtenä palana”. Siron aikaisempaan tuotantoon verrattuna Satakieli! on tyyliltään varsin erilainen, avoimempi ja spontaanimpi, enemmän maailmaan suuntautuva, joskin samalla vähemmän hiottu. On mahdollista, että tämä kokoelma on jonkinlainen murroskohta Siron tuotannossa, tienviitta itseään kiinnostavampaan tulevaisuuteen.