Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Elämänmakuinen ja yhteiskuntakriittinen runoelma

Virpi Alanen, 28.2.2007
Juha Vakkuri: Aurinkopuun varjo s., Johnny Kniga 2007

Juha Vakkuri kirjoittaa pieniä tarinoita afrikkalaisen ja eurooppalaisen kulttuurin epätasa-arvoisista kohtaamisista. Aurinkopuun varjo on yhteiskuntakriittinen ja tunteikas kuvaus nykyajan afrikkalaisuudesta, jossa siirtomaahistorian kipeät merkit yhä näkyvät. Vakkuri käyttää taitavasti eri kansanosien yksilöllisiä ääniä tuodakseen esiin kulttuurisen vastakkainasettelun ja ahneuden synnyttämät kovat ihmiskohtalot. Vakavan sisällön vastapainona on lämmintä huumoria, ja kokoelman läpäisevä tunnelma on miellyttävän intiimi.

Vakkurin epiikka on konstailemattoman suoraa. Suoruuden tuntua lisää Vakkurin tapa kirjoittaa kullekin riville useimmiten yksi lause. Runoissa on hyvin vähän kohtia, jotka selvästi vaatisivat muuta kuin kirjaimellista lukutapaa. Viittaussuhteita historiaan ja kirjailijan aiempaan tuotantoon sen sijaan on runsaasti.

Toisin kuin suomalaisessa nykyrunossa usein Vakkuri ei leikittele sanaston tai lauserakenteiden poikkeavuuksilla vaan menee suoraan eletyn elämän ja yhteiskunnallisten epäkohtien kuvaamiseen. Hänen vähäeleisen tyylinsä vahvuudet eivät niinkään tule esiin yksittäisissä runoissa vaan kokonaisuudessa: Vakkuri on runoelmien tekijä.

Kirjailijan laaja perehtyneisyys Afrikan historiaan ja nykyhetkeen tekee mahdolliseksi monenlaisten kertojanäänten luontevan käytön. Puhujina on nuoria ja vanhoja, naisia ja miehiä, statukseltaan erilaisia afrikkalaisia, joista osa oudoksuu eurooppalais-amerikkalaista kulttuuria, osa puolestaan janoaa sen pariin. Äänten kirjo on ilahduttavan runsas kuten Vakkurin aiemmissakin kokoelmissa. Tarinoissa on samanlaista pienoiselämäkerran tuntua kuin esimerkiksi suomalaiseen sairaalaympäristöön sijoitetussa kokoelmassa Puolarmetsän puut (2003). Jatkuva minämuotoisuus tosin käy hieman kyllästyttäväksi, vaikka kertova minä vaihtuukin.

Afrikan vaihtuvat varjot

Useissa runoissa oudoksunnan kohteena ovat valkoiset eli yovot, joiden tavat näyttäytyvät afrikkalaiselle käsittämättöminä: ”En ymmärrä, / en kerta kaikkiaan ymmärrä: / se tulee tänne muutaman kerran vuodessa, / on aina pari viikkoa, / eikä tee mitään, / ei kerta kaikkiaan mitään. / Istuu talonsa edessä ja lukee kirjoja, / tai makaa auringossa. / Ja menee illalla syömään kalliiseen ravintolaan. / Mistä se saa rahansa? / Tekeekö se mitään työtä?” Vakkurin runoissa liikutaan maailmassa, jossa afrikkalaisuus on normi ja eurooppalaisuus siitä poikkeavaa muukalaisuutta. Näin Vakkuri kääntää vaivihkaa toisin päin eurosentrisen ajattelumallin, jonka perinteessä ei-eurooppalainen on tulkittu vieraaksi.

Aurinkopuun varjoa edeltänyt teos, Leokongo (2006), on mittava katsaus Kongon synkkään siirtomaahistoriaan. Leokongo-runoelman historiallisen sisällön syvyys karttoineen ja kuvineen asettaa lyhyemmän ja niukemman Aurinkopuun varjon hieman lisäosamaiseen asemaan etenkin, kun teokset ovat ilmestyneet ajallisesti lähekkäin. Aurinkopuun varjo ei saavuta Leokongon mittoja. Teokset vaikuttaisivat täydentävän toisiaan sisarteoksina, kun tutut historialliset teemat asetetaan Aurinkopuun varjossa nykypäivän kontekstiin ja osoitetaan, etteivät asenteet ole muuttuneet maailman muuttuessa. Afrikka alistetaan edelleen: ennen siirtomaaisäntien vallanhimolle, nyt eurooppalais-amerikkalaiselle markkina-ajattelulle.

Kokoelman nimi tarjoaa monia tulkinnan mahdollisuuksia. Aurinkopuuksi kutsutaan kaunista luonnonnäkymää, jossa lähellä taivaanrantaa oleva aurinko nähdään puun oksiston läpi. Aurinkopuusta lankeavan varjon symbolinen merkitys jää kuitenkin lukijan päätettäväksi. Onko varjo turvallinen, suojaisa paikka vai merkitseekö varjoon jääminen syrjäytymistä ja unohdusta? Molemmat tulkinnat lienevät mahdollisia, mutta tarinoiden murheellinen sävy painottaa varjon negatiivisia merkityksiä.

Vakkuri liittää Afrikkaan luontoromantiikkaa, joka saattaa olla totuudenmukaista, mutta luontoyhteyden korostaminen vaikuttaa silti kuluneelta tavalta kuvata nykyafrikkalaisuuden aitoutta ja alkuperäisyyttä. Afrikkalaisuus nähdään luonnon ymmärtämisenä, kun taas eurooppalaisuus on päinvastaista, luonnosta vieraantunutta: ”Yovot ovat niin viisaita että, / mutta täällä he eivät tiedä ensimmäistäkään linnun nimeä, / ja ruohoa ne katsovat kuin juuri kävelemään oppinut lapsi! /Missä on heidän viisautensa? / Istuvat pöydän takana / ja puhuvat puhelimeen.”

Vakkurin runoilla on vahva moraalinen sanoma, joka koskee ihmisen vajavaisuutta, ihmiskunnassa jatkuvasti kytevää vallan ja alistamisen halua. Silti runojen yleissävy on empaattinen, kun Vakkuri nostaa esiin kohtalokkaan yleisinhimillisen typeryyden. Erilaisten ihmisten tarinat käsittelevät valtaan liittyviä uskomuksia, joista poliittiset ja henkilökohtaiset tragediat juontuvat.

Kaikki on kaupan

Markkinatalouden kritiikki tulee runoissa esiin erilaisina viittauksina länsimaisen kulutus- ja ylellisyyskulttuurin esineisiin. Hyytävintä Vakkurin markkinatalouskritiikki on runossa, jossa runon puhuja esittelee kuvaa lasten ruumiista, mutta nostaakin keskeisimmäksi ruumispussit, investointimahdollisuudet: ”Katso tätä kuvaa, / älä ajattele, katso, / mitä näet, älä sano / että näet lasten ruumiita, et sinä niitä näe, / sano mitä näet. / Muovipusseja, hyviä pusseja, / vahvasta muovista. / […] Parempaa investointimahdollisuutta et löydä.” Afrikan uudeksi uhaksi kuvataan eurooppalaiset markkinavoimat, jotka ahneessa voitontavoittelussaan aiheuttavat kaikinpuolisen sokeutumisen inhimilliselle kärsimykselle ja siten vertautuvat suoraan siirtomaa-ajan valtapolitiikkaan.

Aurinkopuun varjossa nykymaailman tilanne näyttäytyy jopa siirtomaa-aikaa vaikeampana. Siirtomaa-aikana sortajina olivat yksiselitteisesti eurooppalaiset hallitsijat ja heidän joukkonsa. Teoksen kuvaamassa nykytilanteessa myös osa afrikkalaisista on alkanut mennä mukaan tasa-arvoa loukkaavaan ajattelumalliin, jossa suurimmaksi ihanteeksi asetetaan rahan ja taloudellisen kilpailun maailma.

”Elämä menee vaikeammaksi”, toteaa erään runon puhuja, joka ennen etsi ruokansa yovon roskienpolttopaikalta mutta joutuu nyt tulemaan toimeen niukemmin, koska yovo on hankkinut roskilleen parhaat tähteet anastavan yövartijan. Vakkuri kuvaa yhä köyhemmiksi käyviä köyhiä ja itsekkäitä rikkaita.

Vakkuri käyttää toisinaan raskasta politiikkaan ja yhteiskuntaan liittyvää sanastoa: puolue, hallitus, ministeriö, oppositio, kehitysstrategia, demokratia. Silti hän pystyy inhimillisten, vaihtuvien puhujien avulla suurelta osin välttämään liian paatoksen. Vain muutamissa runoissa puhujan persoonallisuus uhkaa häiritsevästi kadota politiikan kieleen. Olisin kuitenkin paikoitellen toivonut lisää sanastollista vaihtelevuutta. Nyt painavan asian sanomisen tarve vie välillä liikaa tilaa kielelliseltä ilmaisulta. Parhaissa kohdissa runoilija pystyy sekä käsittelemään yhteiskuntapolitiikkaa että säilyttämään puhujan persoonallisen äänen.

Huumori on erottamaton osa Vakkurin tyyliä. Se kumpuaa usein runon puhujan kansanomaisesta puheenparresta, jossa on rempseä ote. Esimerkiksi: ”Ranskalaisen miehen pitäisi kyetä hoitamaan syrjähyppynsä, / mutta kun vaimo oli ollut aamulla vähäsanainen, ja kun Jumala lähetti toimiston portaisiin / juuri samana aamuna uuden siivoojan, / jolla oli täsmälleen sellainen päärynäpylly josta pidän”. Huumorin taustalla on aina vakavaa sisältöä, runoissa on kaksi kerrosta. Vakkuri jättää lukijan tulkittaviksi viittauksia esimerkiksi Leokongossa käsiteltyyn Belgian ja Ranskan moraalittomaan siirtomaapolitiikkaan.

Useissa runoissa setvitään afrikkalaisten ja eurooppalaisten välisiä parisuhteita tai asiakassuhteita. Näissä suhteissa vallitsee molemminpuolinen kummastuneisuus tai epäluottamus. Vaikka afrikkalaisen suhde yovoon olisi etäinenkin, on päiviteltävä: ”En ymmärrä, / en ymmärrä! / Mitä nämä yovot oikein haluavat?”. Päivittelevä, hyvin aidon tuntuinen puhetapa on Vakkurin keinoja sitoa tekstiin huumoria.

Huumorin ja vakavuuden yhdistelmässä runon minä onkin joskus viaton hölmö kuten nainen, joka kertoo vilpittömän, naiivilta vaikuttavan totuuden rintaliiveistään: ”Sanoin että niissä ei ollut paljon riisumista: / ne olivat läpinäkyvät ja niin ohuet, / että hän tuntisi nännini niiden läpi. / Hän kokeili ja huomasi että puhuin totta. / Yritän puhua totta aina kun se on mahdollista. / Lupasin niin Jeesukselle jo lapsena”. Silti runot muistuttavat synkästä taustasta. Ne viittaavat hyväksikäytön historiaan sekä siihen, että eurooppalaiset pitävät afrikkalaisia edelleen itseään alempiarvoisina. Aina on niitä, jotka häikäilemättä käyttävät jokaisen heikon kohdan oman etunsa tavoitteluun. Kokoelma päättyy ironisesti afrikkalaisen strutsifarmarin mietteisiin: ”Voisiko käydä niin, että rikastuisin noin tyhmien eläinten avulla!.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto