Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Mitä tapahtui todelle?

Jani Saxell, 31.3.2005
Juhana Vähänen: Cantorin pölyä s., Savukeidas 2005

Jo Juhana Vähäsen esikoiskokoelman avauksesta näkee, että tämä runoilija kiertää yleislyyriset linnut ja merenrannat kaukaa. Roolirunosikermä kertoo Alan Turingista, matemaatikosta, filosofista, toisen maailmansodan saksalaiskoodien murtajasta, tietojenkäsittelytieteen pioneerista ja sukupuolisen suuntauksensa takia vaikeuksiin joutuneesta homoseksuaalista.

Vähänen viskoo lukijoiden syliin kylmän sodan aikakauden viehättävän vinksahtanutta rekvisiittaa kuin tohtori Outolempi konsanaan. Cantorin pölyn kuvastoon kuuluvat shakkitietokoneet, hiukkaskiihdyttimet, 1960–70-lukujen amerikkalainen pilvi- ja LSD-alakulttuuri sekä mahtipontisen militaristinen neuvostoestetiikka.

Yhden aikakauden Suuria Kertomuksia pilkotaan kuin sammakoita amerikkalaisen high schoolin biologiantunnilla. Toisaalta Vähänen irvailee yhtä lailla 1990- ja 2000-luvun ilmiöiden kustannuksella. ”kylmän sodan loppu / historiallinen suuri ironia katkelmat”, runoilija tietää. Toinen lukuohje on kokoelman viime säkeissä: ”konstellaatiot ympärikääntyneet ja ironia / ääretön ironia”.

Maailman ja kokemisen kaoottisuus ovat johtotähtinä Vähäsen käänteiskaikkeudessa. Vuonna 1982 syntynyt esikoisrunoilija kauhoo molemmin käsin kulttuurihistoriassa. Hän viskoo esiin löydöksiään filosofiasta, aatehistorian omituisuuksista, ufohavainnoista, venäläisistä klassikoista, Sergei Eisensteinin elokuvista, jazzista ja rockista. Dantesta on yllättävän lyhyt matka Dylaniin.

”wittgenstein / keskustelut esteettiset vuoret / kokemuksen täytyy olla harha / ei ole olemassa uusia kokemuksia kaikki on / nähdä ego kaikkialla palassa saippuaa lääkekaapin valossa / retoriikka retoriikka säemuotoinen / tuleva yötaivas numero neljä tuhoutuminen hajoaminen”, Vähänen latelee.

Vähästä arvostellessa ongelma on ilmeinen. Jos siteeraa yhtä runoa, on vaikea pistää pistettä mihinkään. Perinteinen runo ja sivu -muoto saa väistyä runoelmamaisen vyörytyksen tieltä. Kirjallisuudentutkija Teemu Ikonen on tiivistänyt modernismin ja postmodernismin eron seuraavasti: modernismin peruskysymys on epistemologinen ”mitä tapahtuu todella”, postmodernismin taas ontologinen ”mitä tapahtui todelle?” Cantorin pölyä on lähes oppikirjaesimerkki postmodernista runoudesta – jos nyt perusolemukseltaan määrittelyjä pakenevasta ilmiöstä voidaan sellaisia esimerkkejä antaa. Moniäänisyyttä, puheenomaisuutta, fragmentaarisuutta, intertekstuaalisia viittauksia ja kolkkoa ironiaa piisaa.

Vähänen ei peittele vaikutteitaan. San Franciscon koulukunta ja Yhdysvaltain 1900-luvun kirjallisuuden merkkihenkilöt tulevat ehtimiseen vastaan täyteen ahdetuilla sivuilla. Toisaalta kirjallisuudenopiskelija ja Tuli&Savu -lehden toimittaja Vähänen tuntuu näyttävän keskisormea määritelmiä ja lokerointia harrastaville kriitikoille sekä tutkijoille. Kadmiuminpunainen, luonnosmainen Roland Barthes noudattaa kultaista leikkausta. Pujoparta kysyy: ”misé se on sé louhikerme”. Juri Lotmankin käy kääntymässä.

Nykyrunoilijoistamme Vähänen tuo etäisesti mieleen Hannu Helinin. Molemmille on ominaista vimmaisen runoelmamainen säevyörytys, patologisen pessimistinen maailmankuva sekä monikielisyys. Vähäsen kieltä pirstovassa tehosekoittimessa kieppuu englannin, saksan, ruotsin ja latinan lauseita. Helinin luova voima tuntuu olevan ristiriidassa näennäisen kepeästi kulkevien säkeiden ja niiden raskaan merkityssisällön välillä. Vähäsen kokoelman keskeinen ongelma taas on juuri rytmiikassa. Hän ahtaa säkeisiin usein liikaa tavaraa runon soivan osan kustannuksella. Hengitysilma käy vähiin. Erityisesti viimeinen sikermä ”Horisontti opojaz horisontti” uhkaa paikoin muuttua raskaasti lusikoitavaksi proosarunopuuroksi.

Vähästä lukiessa tulee välillä lievästi hysteerinen tunne. Aivan kuin ajettaisiin kahdeksaakymppiä ykkösvaihteella. Vähemmilläkin viittauksilla, assosiaatiorimpsuilla ja asennonvaihdoilla selvittäisiin. Myös kokoelman vahvuudet, omaäänisyys ja tinkimättömyys ovat kuitenkin ilmeisiä.

”Kun luot, luo maailma”, Lauri Viita runoili. Vähänen luo useita – ja pistää ne törmäämään kiivaasti toisiinsa. Parhaimmillaan tuloksena on huikaisevaa, suvereenisti moneen suuntaan sivaltavaa vyörytystä.

Nähtäväksi jää, millaisia multiversumeita Vähänen ehtii vielä luoda.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto