Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: Itsetoteutus väistyy kansallisen eheyden tieltä

Saara Kesävuori, 21.6.2006
Juhani Aho: Kevät ja takatalvi s., SKS 2006

Tuottelias Juhani Aho (1861-1921) kirjoitti neljäkymmentä vuotta kestäneen kirjailijanuransa aikana kaksi laajaa historiallista romaania. Niistä ensimmäinen oli vuonna 1897 ilmestynyt, 1600-luvun Suomeen sijoittuva Panu ja toinen vuonna 1906 ilmestynyt, Ahon pääteokseksikin nimetty Kevät ja takatalvi. 1840-luvun Suomesta värikkään panoraamakuvan piirtävä teos on sekoitus aatehistoriaa, kulttuurista utopiaa, uusromanttista karelianismia, melodraamaa, kansallistunnetta ja poliittista idealismia. Romaanin henkilögalleriaan kuuluvat niin Paavo Ruotsalainen ja Elias Lönnrot kuin J.V. Snellmankin. Teoksen päähenkilö on kuitenkin fiktiivinen papin poika Antero Hagman, joka on teoksen alussa kalevalaisuuden puolestapuhuja mutta siirtyy lopulta Paavo Ruotsalaisen johtaman herätysliikkeen jäseneksi.

Romaani alkaa keskeltä savolaista maisemaidylliä, jonka voi lukea Savosta kotoisin olevan Ahon kotiseuturakkaudenkin osoitukseksi. Antero Hagman on toverinsa Riston kanssa matkalla Helsingistä pohjoiseen maisterinvihkiäisten jälkeen. Miesten määränpäänä on Kontojärven pappila, jossa on tarkoitus viettää kesää. Kontojärven kirkkoherra ja ruustinna edustavat romaanissa käytännönläheistä, suvaitsevaa kristillisyyttä. Heidän kotinsa joutuu Helsingistä saapuvien radikaalien aatteiden ja Ukko Paavon edustamien jyrkkien uskonnollisten näkemysten kiistapaikaksi.

Poliittisella taivaanrannalla väijyy Venäjän uhka, Suomi hakee kansakuntana elintilaa. Sivistyneistö löytää ponnistusvoimaa Kalevalasta, ylioppilasnuoriso asettuu oppositioon vanhoillisuutta ja myöntyväisyyttä vastaan ja vaatii sekä sananvapautta että oikeuksia suomen kielelle. Ruotsin kielen ja yläluokan oikeuksia edustava laamanni vastustaa nuorison vaatimuksia jyrkästi ja kehottaa suomalaisia olemaan poukkoilematta liian omapäisesti. ”Snellman, tottuneena ulkomailla toisiin olosuhteisiin, toitottaa torveen, ja juuri se nykyaikana on vaarallista.” Assosiaatioketju oli pitkä ja osittain hupaisakin, kun laamannin näkemyksiä lukiessani en voinut olla kertaamatta mielessäni suomalaisten nykypoliitikkojen uupumattomia saarnoja EU:n rahapolitiikan vastustamisen ja sotilaallisen liittoutumattomuuden vaaroista.

Temaattisena perustana vastakkainasettelu

Aho henkilöi ja törmäyttää romaanissaan tuon 1800-luvun puolivälin murrosvaiheen aatteelliset ja poliittiset päälinjat. Niitä oli romaanin rakennetta ajatellen valitettavan paljon. Perusteellisessa, vuonna 1951 ilmestyneessä Juhani Aho -elämäkertateoksessaan Juhani Ahon poika Antti J. Aho toteaa saman asian kuin Juhani Niemi suppeammassa, vuonna 1984 julkaistussa Juhani Aho -elämäkerrassaan: Ahon useat teokset rakentuvat temaattisesti jollekin vastakkainasettelulle.

Kevään ja takatalven aatteellinen jännite syntyy fennomaanien ja pietistien keskinäisestä taistelusta. Näiden molempien aatteellisten rintamien edustajat suhtautuvat asiaansa sillä fanaattisuudella, joka on mahdollista vain silloin kun ihminen on varma omasta oikeassa olemisestaan. Pietistien ja fennomaanien pitkät puheenvuorot sisältävät paljon tietoa 1840-luvun Suomen kulttuurisesta ja aatteellisesta ajattelusta, mutta nykylukijalle saarnaa ja julistusta on kosolti liikaa. Vaikka Aho alkoikin suunnitella tätä herännäisromaaniaan jo vuonna 1885, hän ei ole kahdenkymmenen vuoden aikana kyennyt sulattamaan historiallista faktamateriaalia fiktion osaksi saumattomasti.

Elämäkertateoksessaan Juhani Niemi toteaa, että kolmekymppisenä Juhani Aho etsi suuntaansa ja ominta ilmaisuaan. Samantyyppinen etsintä tuntuu jatkuvan Keväässä ja takatalvessa, vaikka Aho oli teoksen ilmestyessä jo 45-vuotias. Kevät ja takatalvi yrittää ikään kuin olla kaikille jotakin. Etsiminen ei ole lainkaan huono tavoite, jos se on nimenomaan tavoite. Kevään ja takatalven suurin ongelma onkin kenties epäröivien ja hapuilevien henkilöiden pakottaminen kansallisesti hyväksyttäviin eettisiin ratkaisuihin. Aho tekee individualisteista puoliväkisin kollektiivin odotuksiin sopeutuvia ihmisiä. Esimerkiksi Antero Hagman valitsee eroottisesti intohimottoman kaveruusavioliiton ja päättää käyttää elämänsä Jumalan palvelemiseen omat pyyteensä unohtaen. Kansalliskirjailijan roolin kannalta ratkaisu on oivallinen, mutta romaanikerronnan elävyys kärsii pahanpäiväisestä jähmetystaudista. Nykylukijaa vakaumuksellinen rajankäynti individualismin ja kollektiivin tahtoon taipumisen välillä muistuttaa kuitenkin ei niin kovin kaukana olleesta ajasta, jolloin itseään kunnioittava ihminen ei olisi päästänyt suustaan lausetta ”mulla on oikeus tehdä vaan mun omia juttuja”.

Omat ristiriidat fiktioon projisoituna

Toisaalta: ehkä kyse oli Ahon eheyden kaipuusta, hänen omista sisäisistä tarpeistaan Hagmaniin projisoituna. Vuonna 1903 Aho kirjoitti nimittäin Tekla Hultinille: ”Minua ainakin vaivaa se tauti, että koetan kaikkia ymmärtää, kaikkea selittää ja kaikkea antaa anteeksi – ja se katkasee kärjen kynältäni. Sen minä muuten luulen, että lähetyssaarnaajan toimi se sittenkin on paras tapa vaikuttaa. Aina ja aina vaan vedota ihmisen jaloimpiin ja parhaimpiin tunteisiin – sen luulen sittenkin perille vievän. Mutta kyllä minä riemuitseisin samalla, jos joku ivalla kuvittaisi, satiirilla haavoittaisi.” Tässä itsepohdiskelussa kiinnostavaa on se, että Aho tiedostaa omat rajoitteensa romaanikirjailijana, mutta halu kattavaan synteesiin ja harmonian tavoitteleminen saavat aikaan sen, ettei hän usko pystyvänsä murtamaan rajoitteitaan. Toinen kiinnostava seikka 2000-luvun sisältötuotantoteollisuudesta käsin arvioituna on se, että keskellä kansallista kuohuntaa työskennellyt Aho ei kyseenalaistanut kirjallisuuden merkitystä eikä kirjailijan tehtävää. Hän päin vastoin näki sen osaksi ihmiskunnan henkistä ylevöittämistä.

On toki muistettava sekin, että Aho todennäköisesti sai ratkaisevan sysäyksen romaaninsa kirjoittamiselle Itävallassa, jonne hän matkusti jouduttuaan Suomessa vuonna 1903 venäläisvallan kuristusotteeseen. Aho avusti nimittäin passiivista vastarintaa kynällään, eikä jälki miellyttänyt venäläishallintoa. Aho näki ympärillään monien poliittisten vaikuttajien päätyvän eristyksiin kenraalikuvernööri Bobrikovin käskystä. Myös Ahon kaksi veljeä joutui lähtemään ulkomaille bobrikovilaisen valtionhallinnon painostuksen vuoksi. Kun Aho siis asui vuoden Itävallassa, hän sai kotimaahansa etäisyyttä. Kenties hän koki, että Suomen tilanne oli niin toivoton, että kansa tarvitsi henkiseksi tukirangaksi ideaaleja ja utopioita. Kevät ja takatalvi on tätä taustaa vasten luettavissa kansalliseksi terapiaksi mutta ei kuitenkaan todellisuuspaoksi.

Naisen sisäisen maailman kuvaajana Aho on suomalaisista mieskirjailijoista mielestäni havaintotarkin. Keväässä ja takatalvessa Ahon psykologinen silmä ei pääse terävöitymään parhaalla mahdollisella tavalla. Teoksen sisältämät romanttiset rakkaussuhteet ovat sekä sentimentaalisia että mekaanisia verrattuna vaikkapa Papin tyttären (1885) sisältämiin herkkiin värähtelyihin. Laaja historiallinen materiaali ja yhteisölliset painotukset eivät ole Keväässä ja takatalvessa jättäneet tilaa yksilöllisten tunteiden käsittelylle. Myös aihevalinta rajaa naisen marginaaliin. 1840-luvun aatteellinen liikehdintä oli miesten organisoimaa ja ylläpitämää. Naisille jäi kannustajan, tukijan, rakastetun ja vaimon osa.

Jo vuonna 1946 Keväästä ja takatalvesta otettiin 14. painos. 1880-luvulla kirjailijantyönsä aloittanut Aho oli jo elinaikanaan sikäli poikkeuksellinen kirjailija, että hän oli sekä suosittu että arvostettu. Juhani Aho -teoksessaan Juhani Niemi kirjoittaa, että nopeakynäinen Aho oli ensimmäinen suomalainen kirjailija, joka turvasi taiteellaan myös taloutensa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto