Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: Erään rakkauden anatomia

Kirsikka Kajaste, 4.9.2001
Juhani Aho: Papin tytär ja Papin rouva, yhteisnide s., SKS 2000

Juhani Ahon (1861-1921) klassikkoromaanin, Papin rouvan (1893), juoni ei ole uusi eikä mullistava. Uutta ja omintakeista on sen sijaan, tämän kotimaisen kirjallisuuden Madame Bovarynakin pidetyn, teoksen luonnon ja naisen sielunelämän kuvaus, joka tuntuu tuoreelta ja hengittää edelleen.

Juhani Ahon kirjallinen ura alkoi 1880-luvulla ja kesti 1920-luvun alkuun. Myös suomalaisen kirjallisuuden modernisaation ensimmäiset tärkeät vuodet sijoittuvat vuosisadan vaihteen molemmin puolin. Kirjailijauransa alussa Ahoa ympäröi yhtäältä romanttinen ja patrioottinen ihanteellisuus, toisaalla snellmanilainen rationalismi. Nämä aatteet alkavat kuitenkin menettää otettaan yhteiskunnasta, ja tilalle tulee yhteiskuntakriittinen realismi. Aholle tämänkaltainen ajattelu on kuitenkin vierasta hänen oman romanttis-idealistisen perusasenteensa vuoksi.

Realismin ideologian mukaisesti kirjallisuuden tuli omalta osaltaan jäsentää muuttuvaa todellisuutta. Yhteiskunnan muutokset antoivat aiheita kirjallisuudelle, ja todellisuuskäsityksen muutos vaati myös uusia ilmaisutapoja. Kirjailijan oli pyrittävä kuvaamaan reaalitodellisuutta mahdollisimman totuudenmukaisesti ilman, että hänen omat subjektiiviset näkemyksensä vaikuttaisivat lopputulokseen.

Kansankuvaajasta naturalistiksi

Aho aloitti kaunokirjallisen uransa kansankuvaajana. Läpimurto tapahtui vuonna 1884, kun pienoisromaani Rautatie ilmestyi. Ensimmäinen laajempi teos, Papin tytär (1885), kuvasi kuitenkin sivistyneistön elämää ja ongelmia. Romaani kertoo nuoresta ja arasta Ellistä, hänen kouluvuosistaan, rakastumisista sekä lopulta Ellin vastentahtoisesta päätymisestä avioliittoon.

Realistinen kirjallisuus tarttui mielellään epäkohtiin, pyrki kritisoimaan ja näin puuttumaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Se nosti esille esimerkiksi tyttöjen kasvatuksen, avioliittokysymykset, naisten oikeuden koulutukseen ja heidän huonon asemansa. Kuvaamalla Ellin lapsuus- ja nuoruusvuosia Papin tyttäressä Aho saattoi käsitellä näitä ajankohtaisia teemoja. Ellin koti, erityisesti isä, ei salli poikamaisia leikkejä, vähättelee tyttärensä kiinnostusta koulunkäyntiin ja lopulta katkaisee tämän lupaavasti alkaneet opinnot.

Myös ajalle ominainen kysymys perimän vaikutuksesta yksilön kehitykseen näkyy Papin tyttäressä. Elli päätyy toistamaan äitinsä elämän kaavaa tyytymällä rakkaudettomaan avioliittoon. Siten Ellin sisäinen kapina ei purkaudu, vaan se tukahtuu, ja hän kääntyy sisäänpäin, resignaatioon. Romaani päättyy hienovaraisen painostuksen kautta tapahtuvaan avioliittoon ja ankeaan tulevaisuudenkuvaan. Papin tyttäressä Aho kuitenkin selvästi vasta kehittelee ideoitaan ja tapaansa kuvata yksilön sisäistä maailmaa. Tulokset tulevat esiin hienosti Papin rouvassa.

Kaipuu elämään

Papin rouva alkaa, kun jo edellisestä romaanista tuttu ylioppilas, Olavi Kalm, johon Elli on rakastunut ennen naimisiinmenoaan, saapuu kesävieraaksi pappilaan. Kun Olaville selviää Ellin rakkaus, hän kiinnostuu. Rakkaudesta tulee Olaville tutkittava projekti, lyhyt idylli, jonka kokeminen sopii hänen sen hetkiseen tilanteeseensa. Ironista on, että samanaikaisesti Olavi valmistelee väitöskirjaansa, jonka aiheena on myös nainen, tosin fiktiivinen, ja miljöönä on uudempi ranskalainen realistinen kirjallisuus.

Ellin kohtalona on osattomuus maailmassa, hänellä ei ole edes yhteisöä, josta saisi lohtua. Muuallakin Ahon tuotannossa näyttäytyy vastaavanlainen osaton ihminen, joka seuraa muiden elämää sivusta, tarkkailee ja havainnoi. Aho on kuvannut myös usein liikkeellä olemista (Rautatie, Helsinkiin), mutta Papin rouvassa Elli, sivullinen, vain seuraa elämää, liikettä, jota esimerkiksi liikkuva laiva symboloi. Laiva tuo Olavin Ellin elämään mutta vie hänet myös lopulta pois. Papin tyttäressä muiden vaatimusten ahdistaessa Elli kaipaa haaveissaan muualle.

Jo lapsena Ellin nimeämätön kaipuu on toistunut haluna nousta korkeille paikoille: kellarin katolle, vuorille, puihin. Laaja näköala ja avaruus ovat hänelle yhtä kuin vapaus ja koskemattomuus, ylhäällä häntä eivät ahdista velvollisuudet eivätkä vaatimukset. Papin rouvassa tämä motiivi toistuu, ja myös romaanin käännekohta, karjamaja-kohtaus, tapahtuu korkealla paikalla avaruuden ympäröidessä Elliä ja Olavia. Korkealla koetaan onnen ja kiihkon hetket, ja vastakohtana epätoivo eli syvyys yhdistetään veteen ja Ellin hukkumisajatukseen.

Sisäisen ja ulkoisen, tunteen ja järjen, yksilöllisen ja yleisen jatkuva vastakohtaisuus ja jännite vuorottelevat ja jäsentävät Papin rouvaa. Kun Elli taistelee sisäisesti suurten tunteiden myllerryksessä, hänen ulkokuorensa näyttäytyy täysin tyynenä. Tähän samaan sisäisen ja ulkoisen ristiriitaan nivoutuu vielä intohimon ja platonisen ystävyyden ristiriita. Olavi haluaisi viedä suhteen loppuun asti, fyysiselle tasolle, eikä voi ymmärtää Ellin kieltäytymistä. Tähän suhde karahtaa, ja Elli jää passiiviseen yksinäisyyteen. Harvoin on realistisessa romaanissa kuvattu alistuminen aviovelvollisuuteen näin kylmällä ja karulla tavalla, kuin mitä Aho Papin rouvan loppumetreillä tekee.

Ahon tuotannon ansioihin liitetään vahvasti suomalaisen luonnon kuvaus. Papin rouvassa luonto ja maisema kiinnittyvät voimakkaasti yksilön subjektiiviseen kokemukseen. Maisema muuttuu Ellin mielialan mukaan, on itse asiassa osa häntä, ja luonto ikään kuin myötäilee Ellin sisäistä elämää. Rakkauden kukoistaessa kesä on hehkeimmillään, ja idyllin särkyessä luonto valmistautuu talveen. Siten luontokuvaus tukee ja vahvistaa Ahon romaanin henkilökuvausta.

Papin rouvan taustalla vaikuttavat myös monet tekstit ja ajatukset. Romaanin mottona on sitaatti Runebergin Hannasta. Papin tyttäressä Elli lukee Hannaa, ja molemmissa romaaneissa teoksesta keskustellaan. Myös Hannassa on papin tytär, joka tapaa ylioppilaan ja rakastuu tähän. Hanna tosin saa ylioppilaansa, ja idylli täyttyy. Viittaukset Runebergin Hannaan ohjaavat lukijan odotuksia idyllin suuntaan. Pian käy kuitenkin selväksi, että aholainen tulkinta romantiikan klassikosta on toinen. Ellin pitkäaikaiset unelmat konkretisoituvat Olavin saapuessa, odotus palkitaan, mutta siihen yhteneväisyys Hannan kanssa jääkin. Muita romaanissa suoraan viitattavia intertekstejä ovat Tolstoin Anna Karenina ja Ibsenin Nukkekoti, joita molempia yhdistää pettymys avioliittoon. Elli ei jätä miestään, ei emansipoidu Noran tapaan eikä tuhoudu rakkaudessaan. Hän noudattaa äitinsä neuvoa ja pitää sitoumuksensa. ”- Mutta kuinka voi elää naimisissa, jos ei rakasta? Äiti hymyili surullisesti. – Saa luvan voida … ja näkyy sitä vaan voivan.”

Papin rouvan tekee klassikoksi Ahon erityinen tarkkanäköisyys, se miten hienoin vedoin hän kuvaa Ellin sisäistä maailmaa, tunteita ja mielialoja. Luonto syttyy Ahon kynästä täyteen hehkuunsa, ja rakkaus palaa voimakkaana muutaman kesäisen viikon ajan.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto