Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Etunimihörhöyden ruumiinavaus

Juri Nummelin, 26.1.2015
Juhani Brander: Nimikirja 372 s., Savukeidas 2014

Postmodernin ihmisen etuoikeuksiin kuuluu mahdollisuus nimetä jälkeläisensä erikoisella, jopa uniikilla nimellä. Kaukana ovat ne ajat, jolloin samannimisiä lapsia on samalla luokalla viisi tai kuusi: Jareja, Katjoja ja Teroja ei tule enää samoja määriä.

Tällä on kaksi seurausta. Ensinnäkin iltapäivälehdet saavat runsaasti klikkauksia aina, kun kirjoitetaan ihmisten outojen nimien villityksestä ja päivitellään kaiken maailman Raparpereja ja Ridgejä. Toiseksi erikoisia etunimiä esitteleviä kirjoja ilmestyy koko ajan lisää ja aina niille löytyy ostajia ja lainaajia. Erikoisten etunimien maailmassa mikään ei riitä. Kyltymättömät nimeäjät kiertävät hautausmaita ja käyvät läpi vanhoja kirkonkirjoja etsiessään vieläkin erikoisempia nimiä. Perinnetietoisimmat ottavat vaikutteita suurten ikäluokkien nimistä: Esko, Raimo, Aili, Raija. Samalla he edustavat kovinta avantgardea.

Brander on selvästi tutkinut etunimikirjoja hartaasti. Hän osaa taitavasti ja paikoitellen hauskastikin parodioida nimikirjojen yleisimpiä diskursseja.

Ilmiön kääntöpuoli on jo mainittu erikoisten nimien ihmettely, joka usein yhdistyy poliittisesti konservatiiviseen asenteeseen tai joka tapauksessa tietynlaiseen nostalgiseen kunnollisuuteen. Kekkosen Suomessa ei tällaisia nimiä olisi annettu, puuskahtaa sanomalehden lukija huomatessaan uuden Kamomillan tai Jousian. Ihmettely tulee kuitenkin jälkijunassa todellisia trendien perässä ja pysähtyy 1980-luvulle tyypillisiin kaksoisnimiin (”Jani-Petteri”) tai 1990-luvulta tuttuun konsonanttien ulkomaalaistamiseen (”Nico”, ”Jannica”). Etunimikriittiset eivät yleensä viimeisimpiä trendejä tunne.

Tähän maailmaan osuu hyvin omapäisenä kirjailijana tunnetun turkulaisen Juhani Branderin Nimikirja. Se oli ilmestyessään hetken ajan synnyttää kohun Helsingin yliopiston almanakkatoimiston nimipäiväkalenterin käytöstä, mutta kirja myös väisti syytökset sillä, että Branderin tarjoamissa selityksissä etunimille ei ole aina minkäänlaista sidettä todellisuuteen. Esimerkkinä toimikoon hakusana Maarit, joka alkaa: ”Hyvin suomalainen nimi, tosin alun perin tarkoittanut maaritti-muodossa inkoolaista päänsärkyparantolaa keskiajalla.” Jukka-nimi taas tulee ”Mikronesian pidginenglanninkielisestä sanasta jugga eli ’viidesti vastoin tahtoaan synnyttäneen tapiirin poseeraus'”.

Brander on selvästi tutkinut etunimikirjoja hartaasti. Hän osaa taitavasti ja paikoitellen hauskastikin parodioida nimikirjojen yleisimpiä diskursseja: oppinutta etymologista selittämistä, tunnettujen etunimien kantajien esittelyä ja nimiin liittyviä historiallisia anekdootteja. Lisäksi Brander luettelee päättömiä lempinimimuotoja: Hermannin kutsumanimiä ovat hänen mukaansa Heruuko, Herpes, Hipi, Epistä, Leimo, Kultakala ja Manne. Teijoja taas kutsutaan muun muassa nimillä Night Kubben, Varjojen vanki ja Leinikki.

Ehkä hauskimmillaan Nimikirja on, kun Brander keksii historiallisia henkilöitä, jotka ovat ehdottaneet uusia etunimiä tai niiden muuttamista. Tuukka-nimestä voimme lukea näin: ”Hedelmöityshoidon emeritusprofessori Lars Knacken ehdotti vuonna 1960, että Tuukka muutettaisiin muotoon Tukki tai Tuukki. Tämä poiki nimivaliokuntaehdotuksen naispuolisesta Tuukasta, joka muutettiin muotoon Tuukikki.” Knackenin kohtalo oli kuitenkin karmea: tuntemattomiksi jääneet naiset ampuivat hänet asuntonsa eteiseen vuonna 1961 eikä Tuukka-nimelle tehty mitään muutoksia.

Samalla Brander naureskelee sille ajattelutaipumukselle, jonka mukaan nimi tai pikemminkin sen synnyttämät mielikuvat kertovat jotain kantajastaan. Tällä strategiallahan Aku Ankan toimittajina tunnetut Aki Hyyppä, Taija Kuula ja Elina Toppari tekivät kirjan Seppojormairmeli (2006), jossa selitettiin, millaisia tiettyjen nimien kantajat ovat – aivan kuin nimen ja luonteen välillä olisi jokin maaginen yhteys. Lähestymistavan voi kuitata huumorina, mutta samalla se voi kuitenkin olla syvään juurtunut asenne maailmaan ja toisiin ihmisiin.

Nimikirja on tietysti jotain muutakin. Kirjan takakannessa viitataan Rabelaisiin – Branderin keksityissä etymologioissa ja historioissa onkin samanlaista fyysisyyttä, jopa karnevalistisuutta. Ruumiin rajat eivät ole kielen rajat, kaikki on mahdollista. Välillä kieli hyppää kohti suoranaista tajunnanvirtaa, joka ei enää kiinnity Branderin parodioimaan etunimidiskurssiin.

Nimikirja on kuitenkin ennen kaikkea älyllistä ja ehkä oulipolaistakin kielipeliä. Keksityt selitykset avaavat uusia mahdollisuuksia ja uusia maailmoja. Borges olisi humalassa saattanut kehitellä tällaisia selityksiä.

Hiukan baarijutuilta jotkut hakusanat tuntuvatkin. Heikoimmillaan Brander on antaessaan todellisen maailman päästä sisään tekstiin. Nimikirjassa on esimerkiksi aika huonosti peiteltyä ivallisuutta humanistista yliopistoväkeä kohtaan, hipsterien kaltaisista urbaaneista alakulttuurien edustajista puhumattakaan.

Paikoitellen kirjassa näkyy jopa jonkinlainen vihamielisyys nuoria naisia kohtaan. Moniin nuorille naisille tyypillisiin etunimiin liitetään siideripissismäisiä mielikuvia, ja annetaan ymmärtää, että näiden nimien kantajille ei yleensä elämässä hyvin käy. Saritasta esimerkiksi kerrotaan, että yleisin tuntomerkki on ”sidukkapullo vasemmassa kädessä ja iPhonen oikeassa. Sidukkapullo hörpätään kolmella kulauksella ja iPhonesta luetaan Facebook-päivityksiä, yleensä sen saman tyttöringin, jonka Saritat ovat tunteneet viisitoistavuotiaista saakka”. Saritojen yleinen ominaisuus on ”miesmaku, joka on aina edellistä nuorempi”. Kiusallista luettavaa ovat kuulemma Saritojen ”puumapäivitykset”, joissa hehkutetaan 13-vuotiaita poikia. ”’Oon niin doomed’, kirjoittavat Saritat.”

Nimikirja on kuitenkin ennen kaikkea älyllistä ja ehkä oulipolaistakin kielipeliä.

Toisaalla todetaan, että ”ammattikoulututkinnon omaavat uusioperheelliset ja viidesti lisääntyneet” naiset antavat pojilleen nimeksi Veeti, koska laulaja Veeti Kallio on ”ihanan seksikäs” ja ”semmonen nallekarhu”.

Tällaisissa kohdissa tuntuu kuin todellisen maailman stereotypiat ja ennakkoluulot yllättäen hiipisivät tekstiin mukaan. Se on toisaalta jännittävä katkos branderilaisessa kielipelissä, mutta esteettisesti tyydyttävää se ei ole, varsinkaan sellaiselle, joka tuntee etunimikeskustelua. Brander tuntuukin näissä kohdissa tulevan lähelle Hyypän ja kumppanien Seppojormairmeli-kirjaa, vaikka antaakin synkempiä ja kyynisempiä kuvailuja siitä, mitä nimien kantajille elämässä tapahtuu.

Suurin ongelma Nimikirjassa on kuitenkin se, että se on niin valtava. Kyllästymisen vaara on lähellä, kun kirja on lähes 400 sivua pitkä.

Toisaalta kirjaa ei ole tarkoitettukaan luettavaksi kertaistumalta, vaan selailtavaksi ja ihmeteltäväksi. Eniten Nimikirjasta saa irti, jos katsoo ensiksi oman nimensä (jos se vain löytyy kirjasta eikä ole liian erikoinen!) ja sitten etenee perheenjäsentensä nimiin ja sen jälkeen tarkistaa, mitä kavereitten nimistä sanotaan.

Näinhän etunimiä käsitteleviä kirjoja muutenkin luetaan.

Iso miinus kuitenkin siitä, että Nimikirja on todennäköisesti rumin kirja, jonka mikään merkittävä kustantaja on Suomessa vuonna 2014 julkaissut.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto