Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Isää etsimässä

Marjatta Ripsaluoma, 10.12.2003
Juhani Salokannel: Samaa sukua s., Otava 2003

Olen konservatiivi kielen suhteen. En kestä, jos joku sanoo ”alan tutkimaan” tai ”tuli puettua”. Saati kirjoittaa. Siksi Juhani Salokanteleen romaanin Samaa sukua kieli maistuu maukkaalta. Se on lähes täydellistä, ja siinä on aukkoja mielikuviin, joita syntyy tekstissä kuvatuista kuvista.

Edellinen lukemani Salokanteleen kirja ei ollut hänen omansa. Se oli hänen suomennoksensa A. H. Tammsaaren Totuus ja oikeus romaanisarjan ensimmäisestä osasta, nimeltään Maan lupaus. Myös tämä kirja oli kieleltään täsmällinen, merkitykset kohdallaan.

Hyvä kieli antaa lukijalle mahdollisuuden keskittyä sisältöön. On tietenkin outoa, että ensimmäiseksi täytyy puhua kielestä. Luulen, että lukijat joutuvat nykyisin tekemisiin luvattoman huonon kielen kanssa niin usein, että hyvä ilahduttaa.

Luin kirjaa pitkään ja hartaasti, mutta tarinan otsikko jäi mysteeriksi. Tammi on myös kustantanut kirjan nimeltä Samaa sukua, Anita Konkan kirjoittaman. Siinä suku on viimein yhtä ja selvä. Salokanteleen romaanissa jää isänkin kuva lopulta hämäräksi, vaikka sen piti kirkastua.

Toisaalta niin käy usein oikeassakin elämässä.

Luokkakuva

Päähenkilö ja esiteltävä elämä on ylemmän keskiluokan keski-ikäisten ihmisten leikkikenttien kuva. Sivujen myötä tulee esitellyksi arkkitehtuuria, musiikkia – sekä klassista että jazzia – maisemia, veneitä ja ihmissuhteita, joissa vallitsee hillitty viileys lukuun ottamatta sattumista johtuvia poikkeuksia.

Ihmiset ovat akateemisesta maailmasta peräisin mutta eivät siitä joukosta, joka kapinoi isähahmoa vastaan. Päähenkilön puberteettisetkin mielikuvat isänmurhasta ovat vain vetäytymistä pois. Poika muuttui isän kaltaiseksi, ei vastakohdaksi.

Nämä ihmiset ovat niitä, jotka kulkivat sivuilleen katsomatta ohi 60-luvun kulttuuriradikaalien ja 70-luvun vasemmistoradikaalien. Suomalaisten enemmistöä siis. He kokivat, että Suomessa heillä on selvä paikka, syntymässä määrätty.

Näiden ihmisten ei tarvitse lunastaa asemaa itselleen. Riittää, kun opiskelee ja asettuu aloilleen. Sen jälkeen voi korkeintaan kokea haikeutta siitä, että kaunis vanha taiteellisesti sisustettu huvila joutuu vieraisiin käsiin ja lapsista tulee yhtäkkiä aikuisia.

Irtiottoja

Salokannel on tämän rauhallisen pohjan päälle kehitellyt vastavoimaksi kaksi irtiottoa. Kumpikin niistä on romanttinen: toinen kiihkeä ja lyhyt rakkaussuhde vanhempaan naiseen ja toinen kuvaus ystävästä, joka ostaa hylätyn aseman ja muuttaa maalle.

Rakkaussuhde on kuvattu vereväksi ja muutto maalle haluksi säilyttää kauneutta. Rakkauden kohteet rinnastuvat toisiinsa: rautatieasema on vanha ja samoin on nainen, intohimon kohteiksi outoja mutta siksi haluttavia.

Romaanissa arkipäivän työt, ystävyyssuhteet, rakkaus ja kauneus nivoutuvat toisiinsa, eri alueita kuljetetaan päähenkilön mietteiden myötä eteenpäin. Jokainen juonne saa oman kappaleensa.

Ihmisten elämässä ei ole hätää. Mietteisiin on aikaa. Aurinko paistaa viistosti naisen pään yli niin, että silmäkulma välkkyy. Seuraava repliikki on jo valmis ja pieni draamakin saattaa olla tulossa. Se saattoi sisältää esimerkiksi poliittisia pohdintoja Kalevi Sorsasta tai Lindblomista – asia jotenkin hyppäsi silmille muuten ihmissuhteiden sävyttämästä romaanista.

Kunnon ihmisiä ja kohtuullista elämää. Ehkä tässä on lopultakin kyse romaaninmittaisesta ironiasta? Ei kai sentään?

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto