Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ääneen puhuttua

Miikka Laihinen, 11.11.2013
Juho Nieminen, Aura Nurmi & Kasper Salonen (toim.): Helsinki Poetry Connection. Lava-antologia 247 s., Poesia 2013

Kun runouskollektiivi Helsinki Poetry Connection palkittiin runoyhdistys Nihil Interitin kautta aikain ensimmäisellä runoustekopalkinnolla syyskuussa 2013, mainittiin palkinnon perusteluissa kollektiivin onnistuneen ”antamaan runoudelle tapahtuman luonteen”.

Totta tosiaan: yli 200 kapakoissa, kahviloissa ja puistoissa järjestettyä runotilaisuutta lie väkisinkin tuonut jotain uutta, omaperäistä ja ennen kaikkea merkityksellistä kotimaiseen runouselämään. Tämän ilmiön Poesian kustantama Lava-antologia yrittää vangita kansien väliin.

Liki kuudenkymmenen kirjoittajan teksteistä koostuva antologia nostaa väistämättä esille kysymyksen äänestä. ”Ääni” on kirjallisuus- ja erityisesti runouskeskustelun vakiintuneimpia metaforia: prosaistilla on konkreettinen lauseensa, runoilijalla vertauskuvallinen äänensä.

Lava-antologian perustana on nimenomaan ääneen esitetty ja esitettäväksi kirjoitettu runo, oli kyseessä sitten perinteinen säemuoto, rap-lyriikka, amerikkalaistaustainen spoken word tai esimerkiksi kerronnallinen, stand-up-komiikkaa lähenevä ilmaisu. Nämä kaikki eri muodot tuntuvat löytävän ongelmitta paikkansa Helsinki Poetry Connectionin kuvia ja koulukuntia kumartelemattomasta yhteisöstä.

Tonttirajojen uudelleenmäärittelyä

Kustantajan tiedotteen mukaan antologia on ”yritys vangita tuuli nyrkkiin”. Metafora on osuva, vähintään kahdessa merkityksessä. Yhtäällä Lava-antologia pyrkii dokumentoimaan rajoja rikkovan runousliikkeen varhaisvaiheita. Toisaalta tekstivalikoiman voi tulkita yrittävän mahdotonta, elävien esitystilanteiden tallentamista painettuun muotoon. Edellisessä tehtävässä julkaisu onnistuu, jälkimmäisessä ei sitten niinkään.

Antologian rakenne toki mukailee kekseliäästi tyypillisen runoiltaman kulkua. Vertauskuvalliseen ääneen pääsevät – tässä järjestyksessä – runouskollektiivin aktiivilausujat, nimekkäämmät runoilijavieraat, illan musiikillisesta annista vastaavat artistit sekä open mic -mahdollisuutta hyödyntäneet yleisön uskaliaat edustajat.

Antologian rakenne mukailee kekseliäästi tyypillisen runoiltaman kulkua.

Paketti kuorrutetaan avokätisellä valikoimalla alku-, väli- ja jälkisanoja. Suppeissa esseissä yhteisön aktiivijäsenet pyrkivät parhaansa mukaan luotaamaan lavarunoilmiön henkilökohtaisia, sosiaalisia, historiallisia ja kaunokirjallisia merkityksiä.

Se, miten Helsinki Poetry Connectionin toiminta määrittelee uudelleen eri taide- ja populaarimuotojen perinteisiä tonttirajoja, on rivilukijan vinkkelistä antologian kiinnostavin ponsi. Tekstikokoelman polyfoninen, runouksien moneuteen pakkautunut energia on lisäksi sanalla sanoen valloittavaa. Lava-antologia onnistuu ennen kaikkea omin päin tekemisen ja uskaltamisen manifestina.

Äänen herkkä illuusio

Kolikon toisella puolella vaanii antologiaan hyväksyttyjen tekstien kaunokirjallinen taso. Vaikka ei odottaisi ihmeitä, jättää tekstivalikoima etenkin uusien kirjoittajien esiinmarssina jonkin verran toivomisen varaa.

Antologiaa taustoittavissa esseissä jää yksilöimättä, missä määrin mukaan valittujen kirjoittajien tekstejä on editoitu julkaisua silmällä pitäen. Tarvetta ronskilla otteella toteutetulle toimitus- ja karsintatyölle olisi joka tapauksessa ollut enemmän. Nyt vain ani harva kirjoituskokoelman teksteistä onnistuu täyttämään paperille painetun lyriikan laatuvaatimukset.

Erot tekijöiden kirjallisissa valmiuksissa ovat suuria. Yhtäällä Lava-antologia nostaa esille Teemu Mannisen, Esa Mäkijärven tai runokollektiivin perustaja Harri Hertellin kaltaisia vakiintuneita kirjoittajia, joiden tekstit paitsi toimivat erinomaisesti sellaisinaan luettuina myös herättävät rytmisillä ominaisuuksillaan voimakkaan mielikuvan äänestä ja lausumistilanteesta.

Toisaalla taas harmillisen suuri osa antologian tekstimateriaalista – niin kollektiivin aktiivijäsenten kuin satunnaisempienkin lausujien tuottamasta – on kirjan sivulta luettuna luonteeltaan keskeneräistä, paikoin suorastaan raakilemaista.

Runoyhteisön väitetyt avoimuuden ja moniäänisyyden periaatteet huomioiden kokemattomampien kirjoittajien hyväksyminen mukaan julkaisuun on toki perusteltua. Ongelma vain on siinä, että keskeneräinen, kliseinen tai harkitsemattoman pastissin hahmoon puettu ilmaisu torpedoi illuusion omasta esitystilanteestaan, ääneen puhumisesta.

Lukijan huomio kiinnittyy tekstin teknisiin puutteisiin, eikä vaikutelmaa avoimesta ja lämminhenkisestä lausuntatilaisuudesta oikein pääse syntymään. Esitystilanteen illuusiota pyritään vahvistamaan runotilaisuuksista napatuilla hyvälaatuisilla valokuvilla. Ainakin omalla kohdallani kuvaliite kuitenkin korostaa heikompien tekstien pysähtyneisyyttä ja rytmisiä latteuksia.

1990-luvun jakolinjoja

Audiovisuaalisen läsnäolon, lausumisen aktin, puuttuminen muodostuu Lava-antologian teksteille monessa kohtaa kohtalokkaaksi. Selkeimmin ongelma konkretisoituu musiikin tai muun tekstinulkoisen rytmilähteen ympärille kirjoitetuissa runoissa. Paperille painettuna esimerkiksi sanoja slangaavasti pätkivä, antologiassa runsaana kukkiva raplyriikka herättää lukijassa vain vaivaantuneisuutta.

Kriitikon maali on toki tässä kohtaa helppo: räppiä tai laululyriikkaa on liki kohtuutonta tölväistä puolivaloilla ajamisesta, kun kirjaformaatti itsessään ei salli taideluoman auditiivisen aineksen mukaan ottamista. Kun runon rytminen teho nojaa yksinomaan tekstin ääneen esittämisen efektiin, tulee antologiaa kotisohvalla lukevalle helposti hölmö olo: miksi minä tällaista edes luen?

Intensiivisestä esitystilanteestaan irrotettuna osa julkaisun teksteistä ei vain millään kestä kriittistä tarkastelua. Voimasanojen ahkera, perusteeton viljely ei ainakaan auta asiaa. Kliseisesti voisi väittää, että oikeasti rankimmat ja koskettavimmat jutut harvoin kaipaavat alatyyliä tuekseen.

Lausumisen aktin puuttuminen muodostuu Lava-antologian teksteille monessa kohtaa kohtalokkaaksi.

Oma erikoisuutensa on myös siinä tavassa, jolla runouskollektiivi pyrkii merkityksellistämään itse itseään. Antologian toisen jälkisanan kirjoittanut aktiivi Juho Nieminen hahmottaa koko 2000-luvun suomalaista runoutta ”kokeellisen runouden ja matalan kynnyksen kapakkarunouden” välisen ”jakolinjan” lävitse.

Menemättä sen syvemmälle esimerkiksi termin ”kokeellinen” ongelmallisuuteen tyydyn toteamaan, että tällainen jaottelu olisi ehkä – ja sittenkin vain ehkä – ollut aiheellinen vielä 1990-luvulla, ”turkulaisen” ja ”helsinkiläisen” runouden välisiä eroja hahmotettaessa. Tämän päivän tilannetta jakolinjasta puhuminen ei kuvaa oikein mitenkään.

Kirjan läpitunkematon hiljaisuus

Keski-Suomessa majailevana emigranttina en toki voi täysin varmasti sanoa, miltä runoskenen tilanne isolla kirkolla tällä hetkellä näyttää. Maakunnasta käsin tarkasteltuna kotimaisen runouden kenttä hahmottuu kuitenkin tätä nykyä huomattavasti tällaista yksisilmäistä vastakkainasettelua rikkaampana ja monimuotoisempana.

Ehkä tässä piileekin koko Lava-antologian ongelmien ydin. Helsinki Poetry Connection on  tapahtumillaan kiistatta tuonut jotain uutta ja tuoretta suomalaiseen runouselämään. Lavarunoilmiön jo lähtökohtaisesti problemaattinen paketoiminen kirjan muotoon taas pyrkii väen vängällä kumartamaan virallisen kirjallisuusinstituution määritelmien ja perinteisten tuotantomekanismien suuntaan.

Runolevy, tai paremminkin useista, mieluusti elävänä taltioiduista äänitteistä koostuva boksi, olisi epäilemättä ollut ilmiölle oivallisempi tallennusmuoto. Painetun kirjallisuuden ääni kun on sittenkin vain metaforista, kuiskii lukijalle ennen muuta läpitunkematonta hiljaisuuttaan.

Kaiken kovasanaisen kritiikin jälkeen haluan nostaa Helsinki Poetry Connectionille vertauskuvallisen maljan. Yhteisöllinen, energiantäysi ja uutta luova runoustoiminta on vaikuttavaa, koskettavaa ja ehdottomasti kannatettavaa.

Merkityksien betonointiin ja pysähtyneisiin säkeisiin herkästi törmäävä fyysinen kirjaesine ei vain kenties ole se formaatti, jonka välityksellä runouskollektiivin eklektinen ilosanoma leviää parhaiten eteenpäin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto