Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Niitun puutteessa älykkö kituu

Alli Kantola, 20.9.2010
Juho Nieminen: Muovin kukkia s., Helsinki-kirjat 2010

Olenkohan koskaan nauranut oivaltaville ajan kuville niin kuin Juho Niemisen runokirjan Muovin kukkia äärellä? Parhaimmissa runoissaan Nieminen tuo ihmisen esille riisuttuna statuksestaan ja niin lähelle lukijaa, että mielenrauhastaan kiinni pitävän on terveellistä leimata runot kaskuiksi ilman vertauskuvallisuutta.

Aikuisuus piirretään runoissa ajan hengelle jotenkin hävettävänä, poissa muodista olevana. Väki poukkoilee kuin lastentarhassa. Ja mikäs on ollessa, kun valtio hoitaa. Aikuisuus on delegoitu poliisille ja armeijalle. Runo ”Upseeri” kuvaa ihmisryhmää, jonka rooliin aikuisuus on siirretty, mutta entä, kun upseerillakin on kaiho hoitoon: ”Kadehdin niitä, jotka pysyvät lapsina / sillä joku aina / pitää heistä huolen.”

Niemisen runoissa eletään aikaa, jossa rakkaus on siirretty myyntivaltiksi, ihmissuhteissa se on vieras elementti. Varhaisemmassa kokoelmassaan Runous on vaarallista terveydelle (2002) Nieminen opastaa vielä kanssakulkijoita: ”Voimme seisoa omilla jaloillamme / pitäen toisistamme kiinni, / sillä yhdellä ihmisellä on kaksi kättä./ Ensin täytyy vain uskaltaa päästää irti kaukosäätimestä / ja avata ikkuna sattumien maailmaan.”

Muovin kukkia teoksessa ohjaileva ote on jo poissa ja yleinen alistuminen ajan henkeen tehdään selväksi: ”Miksemme tarraisi / toisiimme silkasta epätoivosta, / jonka synnyttää aikamme henki? / Suhteeseemme lyödään jo leimaa: / ”Säilyy huoneenlämmössä kaksi viikkoa.”

Minulle tämä tuo mieleen Raamatun lauseen suolasta, joka käy mauttomaksi. Jos runoilija menettää uskonsa, millä sana saadaan jälleen vaikuttavaksi?

Kiire ja sen tuoma sählääminen tappavat ajattelukyvyn ja luovuuden. Elämästä katoavat vaihtoehdot. On vaikea kestää sitä tosiasiaa, että nykyihmisellä jää loppujen lopuksi kovin vähän vaihtoehtoja elämänsä järjestelyissä. Juho Niemisen runossa ”Altaan mitta” asia on tiukkaan sanottu: ”Viereisellä radalla / joku yrittää ohi./ Sillä on uimalasit / ja lakki saatana / Kiristän tahtia, / uin akuankkaa.”

Hermot menee ihmisen kanssa

Nieminen runoissa puhuu 1980-luvulla lanseeratun ”luovuuden” väsyttämä älykkö. Luovuus läpäisee nyt kaiken ruoanlaitosta pukeutumiseen. Ei ihme, että sosiaalista älykköä ja filosofia ahdistaa. Apua voi ostaa vuoden kuntosalikortilla. Kaikki näyttää ihan hyvältä niin kauan kunnes: ”Täydessä bussissa yllytin itseni rikokseen: katsoin kohti ihmistä.”

Ihminen on Muovin kukkien ajassa ihmiselle uhka. Sitä kun ei voi ohjelmoida ja uusiokäytössäkin se tuppaa pullahtamaan entisenlaisekseen. Ihmisen olemassaolo luo vaatimuksia, joita täyttämään ei opeteta yliopistossa. Totuuden yllättäessä runo ”Hermot” lohduttaa samaa kokeneita kanssaeläjiä: ”Jos alkaisin tapailla jotakuta minun täytyisi ottaa / huomioon kuinka se ajattelee, / mistä se tykkää, mitä se tahtoo minusta.” Runo alkaa ja loppuu kauhukokemukseen: ”Koko ajan se toinen tuijottaa takaisin eikä sitä voi / kääntää nurin tai sulkea.”

Nieminen ei suostu näkemyksissään vedättämään ketään kyseenalaisilla keinoilla. Lukijan tunteita ei pyritä hehkuttamaan vastuuttomaan tilaan. Päinvastoin, tunteista riisutaan ja katsotaan, mitä muuta on. Tyhjän paljastaja asettaa itsensä ajan trendien ulkopuolelle, marginaaliin. Sellaisella pitää olla kärsivällisyyttä, sillä marginaalista tullaan vielä hakemaan ajattelun aineksia. Odottaessa kannattaa rohkeasti vahvistaa paukkuja.

Ettei suola kävisi mauttomaksi

Lavarunoilijana voittoisasti esiintyneen Niemisen edellä mainittu, varhaisempi esikoiskokoelma Runous on erittäin vaarallista terveydelle antaa kuvan kirjoittajasta, joka näkee, kuulee ja ymmärtää asioita kokonaisvaltaisesti. Järki ja tieto ovat mukana runonteossa. Sellainen työskentelytapa on hidasta. Mietinkin, eikö varhaisemman kokoelman loppupuolelta olisi voitu poimia joitakin runoja nyt puheena olevaan kokoelmaan vähemmän koskettavien tilalle. Muovin kukkien muutamia runoja nimittäin vaivaa kokonaisuuteen nähden voimattomuus tai joidenkin runojen aiheenkäsittely hajoaa.

Parasta Muovin kukissa on rehellisyys ja konstailemattomuus. Aika ahdistaa, mutta koska ajasta ei ole ulospääsyä, älykkö ottaa huumorin avuksi. Nähty ilmaistaan milloin ironialla milloin uusioperheen lapsen ihmettelyllä: miten monenlaisia mummoja ja ukkeja onkaan ja miten monenlaisena niiden kanssa on osattava olla. Aikuisena on jo opittu suojelemaan itseä ihmisten katseilta. Ollaan pitkällä, jos pyörätelineiden luona tallustava variskaan ei saa nostettua kalsareitaan, kun aina joku katsoo.

Niemisellä on kokonaisvaltaista tuntemusta aikaansa. Pitäisikö nyt vain varoa, ettei puhti valu poetry slam -lavoille. Ettei nopea miellyttäminen tuhoaisi ajattelun syvyyttä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto