Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ajatuksen painoa kaipaavia runomietteitä vuodenkierrosta

Juhana Henrikki Harju, 15.2.2016
Juho Otranen ja Kai Kyösti Kaukovalta: Tulilanka: Runoja syksystä syksyyn 79 s., Sanasato 2015

Suomalaisessa runoudessa kahden tai useamman tekijän kirjoittamat teokset ovat harvinainen ilmiö. Juho Otranen ja Kai Kyösti Kaukovalta ovat kirjoittaneet yhteisrunoteoksen, joka käsittelee vuodenkiertoa viiden (sic) eri vuodenajan kautta. Kaukovallalla on takanaan mittava tuotanto runoutta ja näytelmiä, sen sijaan Otranen ei ole aikaisemmin julkaissut omia teoksia.

Suomalaisessa runoudessa odotuksenmukaisesta yksitekijäisyydestä ovat aiemmin poikenneet esimerkiksi Erkka Mykkänen ja Pauli Tapio yhteisteoksellaan Kolehti (ntamo 2010), jonka alun perin blogiteksteinä julkaistujen runojen joukossa oli myös kommentoijien tekstejä. Kuitenkin teostyyppinä yhteisrunokokoelma on jäänyt runouden kentällä varsin marginaaliseksi ja vähän sovelletuksi.

Vuodenaikojen kuvaaminen kuuluu runouden perinteisiin aiheisiin.

Vuodenaikojen kuvaaminen kuuluu runouden perinteisiin aiheisiin. Otranen ja Kaukovalta pyrkivät tuomaan uutta näkökulmaa tähän paljon käytettyyn aiheeseen kertomalla kuhunkin vuodenaikaan liittyvistä tavoista. Syksyllä tehdään eri asioita kuin kesällä, keväällä toisia kuin talvella. Viidennen vuodenajan kuvauksesta muodostuu kokonaisuuden paketoiva kooda.

Beatin sävyttämiä mieshavaintoja

Poetiikaltaan Tulilangan runot ammentavat keskeislyriikasta, jossa puhuva tietoisuus kirjaa havaintojaan ja ajatuksiaan luonnosta, yhteiskunnasta ja muista ihmisistä. Lisäksi runoissa on beat-runoutta muistuttavia, yhteiskuntakriittisiä sävyjä, kuten tässä itsenäisyyspäivän juhlintaa kuvaavassa runossa: ”[–]/ Raatteen tien panssarivaunun jämät/ mersuilla jatkoille/ linnoittautuu rahvas/ ikkunoissa ja televisioissa/ lopun ajan leimua/ [–]” (s.21).

Suomalainen beat-vaikutteinen lyriikka on vanhastaan ollut miesnäkökulmasta kirjoitettua ja kuvannut seksiä, viinaa ja ympäröivää yhteiskuntaa. Nämäkin piirteet tulevat esille esimerkiksi joissakin kesään liittyvissä runoissa, joissa kerrotaan viinasta ja juhannuksesta. Toisaalta runoissa on myös kauniita, lyyrisiä havaintoja tuomassa tasapainoa: ”Maailman hiljaisin paikka/ napaseutu/ kuiskaava kuvastin/ lumessa pedonhännän jälki/ [–] (s.29).

On hyvä ratkaisu, että Tulilangalla on kaksi tekijää. Runojen välille syntyy vaihtelua tyylisävyjen ja myös sisällön osalta, vaikka runot erottuvatkin toisistaan pikemminkin kielellisten ja ajatuksellisten nyanssien kuin sanataiteellisen muodon tasolla. Runojen keskinäinen järjestys on valittu sikäli onnistuneesti, että kokonaisuus tuntuu luontevalta. Valitettavaa onkin, että mikrotasolla eli yksittäisten runojen ja säkeiden tasolla teos ei toimi kovinkaan hyvin.

Humoristisuus tuntuu keinolta peitellä sitä, että havainnot jäävät usein kaipaamaan tarkkuutta ja ajatukset painavuutta.

Välillä sorrutaan pikkunokkeluuksiin, kuten kesään sijoittuvan osaston aloitusrunossa: ”Tuokkosellinen/ pöllyssä/ juhannuksena monet/ pöllyssä/ mehiläiset/ kimalaiset ja muut/ siitepölyssä/ [–]” (s.49). Teoksessa paikoittain esiintyvä humoristisuus tuntuu keinolta peitellä sitä, että runojen havainnot jäävät usein kaipaamaan tarkkuutta ja ajatukset painavuutta.

Toisaalta humoristisuus oikein toteutettuna olisi saattanut pelastaa kokoelman viimeisen osaston ”Viides vuodenaika” kiusaannuttavalta löysyydeltä. Osastossa pyritään mietteliääseen melankolisuuteen, mutta kompastutaan epämääräisiin ilmaisuihin ja helppoihin ratkaisuihin: ”Runo kuin rakkaus/ värssyä vaille valmis/ perille ei tulla kai koskaan” (s.70). Runon keskeinen metafora ei vakuuta. Millainen värssy tekisi rakkaudesta valmiin?

Takakansitekstissä luonnehditaan runojen olevan ”merkintöjä pohjoisesta vuodenkierrosta ja siihen liittyvistä perinnäistavoista”. Monet runot tuntuvatkin nimenomaan irrallisilta, päiväkirjamaisilta merkinnöiltä: ”Kevät murtaa jään/ neidin jalat/ kalkkikiven päällä/ yllä alla/ olomuoto/ hallit/ meremme harmaa väki” (s.39). Riskinä riisutussa ilmaisussa on se, että sanoista, kuvista ja lauseista ei muodostu mitään itseään suurempaa.

Kohti katoavaa maailmaa

Tulilanka edustaa harvinaista yhteisrunokokoelman lajia, mutta runoutena se on perinteistä 1900-luvun jälkipuoliskon runoutta. Kokoelma tuntuukin sijoittuvan 2010-luvun todellisuuden sijaan jonnekin kauemmas menneisyyteen, kenties 1960- tai 1970-luvuille. Runojen mietteliäät, osin resignoituneetkin sävyt välittävät tunnelmaa jostain katoavasta tai jo kadotetusta.

Mielenkiintoinen, käsittelemättä jäänyt suunta olisi voinut olla ilmastonmuutoksen käsittely, sillä onhan jo viimeisen 150 vuoden aikana Suomen ilmasto lämmennyt noin kaksi astetta havaittavin seurauksin. Niinpä nykyaikana luontorunon tai luontohavaintoon perustuvan runon kirjoittamiseen muodostuu aivan erilainen positio kuin vaikkapa sata vuotta sitten. Perinnäistapoja kuvataan, koska muuttuvassa maailmassa ne asettuvat uhanalaisiksi.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto