Eikä yksikään joka häneen uskoo

Jukka Behmin romaani Eikä yksikään joka häneen uskoo tarkastelee niin kutsuttua viidesläisyyttä, luterilaisen kirkon sisällä toimivaa konservatiivista herätysliikettä. Uuspietisminäkin tunnettu liike korostaa henkilökohtaisen uskonratkaisun tekoa ja uskosta osattomien aktiivista evankeliointia.

Altteimpia hengelliselle väkivallalle ovat nuoret ihmiset.

Suomalaisen herätyskristillisyyden aiheuttamia traumoja on käsitelty jo muutamissa viime vuosien kotimaisissa romaaneissa. Pauliina Rauhala kuvasi Taivaslaulussaan (2013) ja Synninkantajissaan (2018) vanhoillislestadiolaisuuden pimeää puolta, Essi Ihonen tuoreessa Ainoa taivas -romaanissaan esikoislestadiolaisuutta. Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät (2017) puolestaan kertoi helluntaiherätyksen piiriin ajautuneiden nuorten naisten tarinan.

Behmin romaanissa viides herätysliike tuottaa uskon uhreja. Altteimpia hengelliselle väkivallalle ovat nuoret ihmiset, joiden kuvaukseen teos keskittyy.

Kuusavassa tehdään tosiuskovia

Eikä yksikään joka häneen uskoo sijoittuu 1990-luvun vaihteen lama-Suomeen, Neuvostoliiton romahduksen aikaan ja kotimaisen massatyöttömyyden vuosiin. Romaanin minäkertojana toimii keski-ikäiseksi teologiksi ja perheenisäksi varttunut entinen seurakuntanuori Henri Jaatinen, joka tarkastelee nuoruusvuosiaan nykyhetkestä käsin.

Yksinomaan menneen muistamisesta ja ymmärtämisestä ei ole kyse. Minäkertoja palaa menneisyyteen tunnustaakseen itselleen ja lukijoilleen aikanaan selvittämättä jääneen rikoksen, maallikkosaarnaajana toimineen lukion lehtorin surman, johon on seurakuntatovereineen ollut osallisena.

Fiktiivinen Kuusavan radanvarsikaupunki ei näennäisesti poikkea kaltaisistaan. Perheet ajavat viikonloppuostoksille automarketteihin, lukio vaalii sota-ajalta perittyjä arvoja.

Samaan aikaan nuorten raamattupiirissä Kanervistontalolla ja yöllisessä rukouspiirissä maallikkosaarnaajan kotona leivotaan maailmanlopun kulttia. Seurakuntanuoria valjastetaan viimeisten aikojen uskonsotureiksi. Siinä maailmassa Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus on profetoitu Ilmestyskirjassa, ja kassakuittien viivakoodeista voi lukea pedon merkin.

Maallikkosaarnaajan surmasta kasvaa romaanille jännitteen luova rikostarinajuonne, jonka ympärille teoksen painavimmat teemat kietoutuvat. Eikä yksikään joka häneen uskoo on tarina nuorten ihmisten hengellisestä kaltoinkohtelusta sekä kirjaimellisuuteen pyrkivän raamatuntulkinnan vaaroista. Kun mytologinen teksti irrotetaan kontekstistaan ja sen avulla oikeutetaan toimintaa nykyhetkessä, seuraukset voivat olla hyytäviä.

Nuoren miehen kasvukertomus

Minäkertoja Henrin tarinana Eikä yksikään joka häneen uskoo on myös epätavallisessa ympäristössä varttuvan nuoren miehen vakuuttava kasvutarina. Henrin ohella teräviksi piirtyvät romaanin vallankäyttäjähahmot. Maallikkosaarnaaja Rauno Cajander on hykerryttävä amerikkalaisen televisioevankelistan nukkavieruna toisintona. Tarkkanäköisesti kuvataan myös nuorisopastori Jari Palmu, jolle nuorten ihmisten seksuaalisuuden kahlitseminen on tärkeämpää kuin heidän auttamisensa.

Saarnaajia kasvatetaan vain pojista; tytöille lankeaa neitsytmorsiamen osa.

Romaanin tyttöhahmot jäävät poikia ja miehiä vähäverisemmiksi. Kun tietää, kuinka syvälle nuoren tytön mielenmaisemaan Behm yltää palkitussa Pehmolelutytössään (2017), jää toivomaan, että Behmin luomaan nuoreen seurakuntaan olisi nukkemaisten Tiina Suomalan, Sari Lampun ja Hanna Tuomisen rinnalle mahtunut edes yksi ajatteleva tyttö. Myöskään poikien ja tyttöjen käymät dialogit eivät saavuta muun kerronnan sujuvuutta.

Samalla teos kuvaa uskottavasti sukupuolten kovin eriarvoista asemaa fundamentalistisessa hengellisessä yhteisössä. Saarnaajia kasvatetaan vain pojista; tytöille lankeaa neitsytmorsiamen osa. ”Syntinen nainen ei ole näkymätön”, todetaan romaanissa minäkertoja Henrin suulla.

Uskon, seksuaalisuuden ja taiteen liitto

Eikä yksikään joka häneen uskoo punoo ikiaikaista sidosta uskonnon ja seksuaalisuuden välille. Romaanin viidesläisille ainut sallittu seksuaalisuuden ilmentämismuoto on heteroseksi avioliitossa, mikä johtaa niin patoutumiin, syyllisyyteen kuin hätäisesti solmittuihin nuoruudenliittoihinkin.

Toinen romaanin sidoksista rakentuu uskon ja taiteen välille. Näihin jaksoihin sisältyvät teoksen kauneimmat, esseistiset oivallukset:
”Ehkä sallitte muutaman huomion uskonnollisesta kokemuksesta. Väitän, että sitä ei olisi olemassa ilman taidetta. Me tarvitsemme hurmioituaksemme sielumme pohjimmaiset kerrokset lävistävää musiikkia. –– Uskontomme on kaiverrettu mollivoittoisiin sävelmiin. Suuriin kertomuksiin, jotka kertovat pienistä ihmisistä.” (s. 14)

Kielilläpuhuminen ja tieto maailmanlopun päivämäärästä ovat Kuusavan seurakuntanuorelle samaa arkipäivää kuin oma kaksoiselämä yhtäältä elämässä hapuilevana nuorena, toisaalta lopunaikojen uskonsoturina. Hengellisesti kaltoinkohdellut nuoret vertautuvatkin Kuusavan sota-aikojen runtelemiin puihin, jotka ”olivat saaneet nuorina sisuksiinsa sirpaleita ja metalliromua ja siksi niiden latvat olivat kasvaneet kieroon” (s. 56).

”Hukkuminen” ei ole vertauskuvallista vaan kirjaimellista.

Romaanin 404 sivuun mahtuu myös toisteisuutta. Niin hersyviä kuin lehtori Cajanderin lopunajanprofetiat ovatkin, niihin on jäänyt karsimisen varaa. Myöskään minäkertojan nykyhetkeen sijoittuvat jaksot eivät koskettavuudessaan yllä nuoruusvuosien kuvauksen tasolle.

Eikä yksikään joka häneen uskoo viittaa otsikollaan ”pienoisevankeliumina” tunnettuun raamatunjakeeseen (Joh. 3: 16), joka vuoden 1938 raamatunpainoksessa kuuluu sanoin ”sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä”. Romaanin maailmassa ”hukkuminen” ei ole vertauskuvallista vaan kirjaimellista. Yhtä kirjaimellisena ohjeena seurakuntanuoret lukevat raamatunkohtaa, joka kehottaa upottamaan viettelijän vesien syvyyksiin.

Raamatun ohella otsikko viittaa myös Yö-yhtyeen lauluun Likaiset legendat. Laulu kuvaa entiselle uskonsoturille ominaisia tuntoja: putoamista tähdistä tavallisten kuolevaisten joukkoon sekä menneisyyden herättämää häpeää. Minäkertoja muistelee olleensa ”tottelevainen lammas, valmis noudattamaan jokaista mielivaltaista määräystä, vastustelematta, mukisematta, kertomatta omaa näkemystäni siitä, mitä halusin ja jaksoin tehdä”. (s. 37)

Romaanin aihe on vakava, ja sen maailma valahtaisi herkästi sysimustaksi. Siltä kuitenkin pelastaa yllättäen esiin purskahteleva huumori, jota riittää romaanin viime lehdille saakka.

Toden ja fiktion uskalias leikki

Jukka Behm on kertonut avoimesti omista kokemuksistaan seurakuntanuorena Kouvolassa 1990-luvun vaihteessa (Kouvolan Sanomat 12.9.2018). Kuten romaanin Kuusavassa, myös Kouvolassa viidesläisyyden painolasti on raskas. Suurta nuorisoherätystä ja lähestyvää maailmanloppua on odotettu niin 1960- kuin 1990-luvuilla. Kouvolaa, sen historiaa ja maantiedettä tunteva osaa myös vaivatta sijoittaa monet fiktiivisen Kuusavan paikoista Kouvolan kartalle.

Kaunokirjallisiin tunnustuksiin ja tunnustajiin ei ole aina luottaminen.

Eikä yksikään joka häneen uskoo kuitenkin vakuuttaa kerrotun fiktiivisyyttä. Romaanin alkusanoissa todetaan: ”Kaupunkia, johon kirjan tapahtumat sijoittuvat, ei ole olemassa. Kaikki romaanissa esiintyvät henkilöt ovat keksittyjä. Seurakunta, josta kirjassa kerrotaan, ei ole seurakunta, jonka ajattelet sen olevan.” Minäkertoja Henri puolestaan antaa omalle tarinalleen lajimääreen confessio – tunnustus tai rippi.

Kaunokirjallisiin tunnustuksiin ja tunnustajiin ei ole aina luottaminen: epäluotettavuus on pikemminkin lajiin nivoutuva piirre. Myös alkusanoihin kirjoitettua vakuuttelua käy lukeminen kaunokirjallisena keinona, jonka avulla sanotaan suorastaan päinvastaista. Eikä yksikään joka häneen uskoo leikittelee niin uskaliaasti toden ja fiktion aineksilla – aina henkilöhahmojen nimivalintoja myöten – että romaani löytänee myös paheksujansa.

Huomio ei toivottavasti kuitenkaan irtaudu olennaisesta eli teoksen ansioista vetävänä rikostarinana, vakuuttavana nuorisokuvauksena sekä ennen kaikkea tarkkana läpileikkauksena sairaalloisesta hengellisyydestä, jolta kansankirkon seinät eivät suojaa edes heikoimpia jäseniään.