Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Itkuvirsiä pilke silmäkulmassa

Miia Toivio, 12.12.2005
Jukka Itkonen: Itkuvirsiä Naurusaarilta. Ralle Paljaan jälkeenjääneet kirjoitukset s., Johnny Kniga 2005

Kuten kirjan nimikin kertoo, Itkuvirsiä Naurusaarilta ei ole Jukka Itkosen kirjoittama kirja. Kyse on Ralle Paljaan käsikirjoituksesta, jonka Itkonen on toimittanut julkisuuteen ystävänpalveluksena salaperäisesti kadonneelle Paljaalle. No, leikki sikseen: Itkonen käyttää runoja ja tarinoita sisältävän teoksensa alussa kirjallisuudenhistoriasta tuttua keinoa, ”löydettyä käsikirjoitusta”, luodakseen teokselle fiktiiviset puitteet ja etäännyttääkseen tekijä-minänsä pelkäksi puhtaaksikirjoittajaksi. Itkuvirsiä Naurusaarilta on jo toinen Itkoselta julkaistu teos tänä vuonna; aiemmin olemme saaneet tutustua Koipihumpan riimittelyihin. Itkonen tunnetaankin enimmäkseen lastenkirjailijana ja -runoilijana sekä sanoittajana.

Itkuvirsiä Naurusaarilta -teoksen määrittely ei ole niin yksinkertaista kuin mitä kirjan nimestä voisi päätellä: humoristisia ja tarinallisia itkuvirsiä kirja toki sisältää, mutta runojen ja tarinoiden muoto ja tyylilaji vaihtelee läpi teoksen. Puhun runoista ja tarinoista, sillä en sijoittaisi teosta yksinomaan jommankumman otsakkeen alle.

Itkuvirret alkaa sarjalla muodollisesti perinteisempiä säkeellisiä runoja, otsikolla ”Aavikon orvot. Muistoja tulevaisuudesta”. Jo sarjan nimestä voi päätellä, että runoja ei tule lukea ihan ryppy otsassa, vaikka Itkonen, tai anteeksi, Ralle Paljas, tuntuukin olevan vakavimmillaan näissä runoissa, jotka kuvaavat erämaahan jostakin syystä päätyneen ihmisyhteisön eloa esimerkiksi näin: ”Usein muistelemme / aikoja kun meillä ei vielä ollut / nälkä eikä jano. // Olemme häpeissämme siitä, / että silloinkin / olimme enimmäkseen tyytymättömiä. // Kun vielä olimme / ihmisten ilmoilla.[…]”. (”Testing our memory – done”)

Mielestäni kiinnostavimpana runosarjana avautuu teoksen toinen luku, otsikolla ”Linna”. Sen 15. tarinallisessa runossa kerrotaan jollain epämääräisellä tavalla pelottavasta kylästä ja sen salaperäisestä linnasta: ”Linnasta ei puhuta mitään. Postinkantaja on joskus kertonut että sieltä lähetellään verisiä pyyhkeitä ulkomaille pestäväksi.” Näissä runoissa Itkonen onnistuu luomaan kummallista, etäisesti kauhua muistuttavaa tunnelmaa ja herättämään lukijan mielenkiinnon: mitä kylässä oikein tapahtuu?

Kolmannessa ”Suljettu osasto” -luvussa Itkonen taasen tuo luettavaksi minämuodossa kerrottuja tarinoita, jotka välillä ovat enemmän tarinoita, välillä enemmän runomaisia, jos näin epämääräinen määrittely nyt sallitaan. Läheisimmäksi vertailukohdaksi suomalaisesta runoperinteestä tulee mieleen Raimo J. Kinnusen Kutsumusopettajat. Reputetut. Työttömät (Otava 1999), jotka myös ovat humoristisia ”tilityksiä”. Lajityypillisessä haarukoinnissa voisi viitata ehkä myös Petri Tammisen teokseen Elämiä (Otava 1994). Tässä tyylinäyte Itkosen tarinallisemmasta laidasta, ”Viesti promillerajan takaa”: ”Minä olen tuurijuoppo. Missään ei ole niin hyvä olla kuin humalassa. Alkoholia tutkineilta tiedemiehiltä tämä on jäänyt huomaamatta: Humalassa on hyvä olla. Itse he eivät juo, ja silti heillä on otsaa väittää, että alkoholi on haitallista. Kuskoot kukkopilliin!”

Teoksen viimeinen luku ”Seivästäjä. Rolf ’Rolle’ Miekkosen elämä ja teot omin sanoin kerrottuna” onkin sitten silkkaa hervotonta kerrontaa, jossa groteskilla liioittelulla ja lumipalloefektin tapaan luodaan erään ihmistyypin Dorian Grayn muotokuva silmiemme eteen.

Mitä sitten ajatella teoksesta kokonaisuutena? Huumorin, ironian ja fiktiivisten kehysten takaa tuntuu pilkistävän tämän päivän maailmanmenoa vastaan suunnattu kritiikki tai huoli. Itkonen maalaa viistoja näkymiä nykyihmisen eloon, eivätkä kuvat ole kovin mairittelevia, vaan nimen mukaisesti ”itkuvirsiä”. Nykyrunon näkökulmasta luettuna teokselle on hankala löytää kontekstia, ja teoksen liikkuminen runollisemmasta ilmaisusta selkeästi kohti kerronnallisuutta ei tee teoksen hahmottamista kokonaisuutena helpommaksi. Erilaisen kirjaidean toteuttamisesta ja luokitteluvaikeuksista Itkosta voi toisaalta myös kiittää.

Lukukokemuksena Itkuvirsiä Naurusaarilta on siis hieman hämmentävä, ja kannattaa jo valmiiksi pitää tietyntyyppisestä huumorista innostuakseen siitä. Muuten tämä fiktiosta, nonsensesta ja groteskinhauskoista henkilökuvista ammentava paketti saattaa mennä vähän ohi. Hyvää, kielelliselle oivallukselle perustuvaa runoa teoksesta ei löydä, mutta mielenkiintoisia tarinavälähdyksiä kyllä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto