Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Isän ja pojan olympialaiset

Tiina Rintala, 11.7.2011
Jukka Pakkanen: Elena Damianin kirjeet 112 s., Like 2011

Jukka Pakkasen Elena Damianin kirjeet on häpeilemättömän romanttinen Helsinki-romaani, jossa kaupunki on kiistatta yksi tarinan päähenkilöistä. Helsingin lisäksi Elena Damianin kirjeissä, kuten monissa muissakin Pakkasen teoksissa, liikutaan Italiassa.

Markus Lind, palkittu dokumentaristi, on alkanut kuvata dokumenttia olympiakesän 1952 Helsingistä. Markus itse on kokenut olympialaiset 13-vuotiaana vain radion välityksellä: hänet on lähetetty tapahtuman ajaksi maalle, kun taas urheilutoimittajaisä on seurannut kisoja ja niiden sankareita aitiopaikalta.

Vuosikymmeniä myöhemmin Markus kulkee kuvaajan kanssa pitkin keskustan katuja ja yrittää tavoittaa olympialaisten ajan Helsinkiä pienten tunnelmapalojen kautta: sateen kastelemat stadionin juoksuradat, vitivalkeana harmaata taivasta vasten hohtava torni ja Mechelininkadun lehmusten keskellä liukuva raitiovaunu. Monesti kuvauksissa kimaltaa nostalgian kultapöly; niissä palataan vanhoihin tarinoihin ja anekdootteihin, joita Markus yrittää kamerallaan herättää henkiin.

”Arkkipiispa Salomies on aloittamassa olympiarukousta, kun pohjoiskaarteen katsomosta juoksee radalle nuori valkoasuinen nainen. ’Ladies and gentlemen…’, nainen ehtii sanoa puhujanpöntössä ennen kuin se viedään Erik von Frenckellin johdolla pois. Se oli Barbara Routbraut-Pleyer, saksalainen opiskelija. Se olisi halunnut puhua maailman kansoille rauhasta, sodan päättymisestä oli seitsemän vuotta. Märällä tiilimurskalla valkeat helmat hulmuten juokseva Barbara on mulle kuin pilvistä laskeutunut enkeli.”

Samaan aikaan Markuksen isä on kuolemaisillaan. Hän jättää pojalleen perinnöksi vintille säilötyn laatikon, joka on täynnä vanhoja kirjeitä. Mustavalkoisiin uutiskuviin ja dokumenttifilmeihin tallennetut olympiakesän kertomukset saavat  rinnalleen isän ja italialaisen naisen, Elena Damianin, välisen rakkaustarinan, jonka myötä pojan kuva isästään muuttuu.

Jaetut ja yksityiset muistot

Markus uppoaa tarinaan; se alkaa elää dokumenttiaineiston rinnalla ja kiinnostaa virallisia, loputtomasti edestakaisin kelattuja kuvanauhoja enemmän. Hän lähtee kävelemään kaupungilla isänsä jalanjälkiä seuraillen. Kiinnostavasti Pakkanen pysähtyy kuvaamaan tuttuja kadunkulmia ja maamerkkejä. Niistä kiertyvät auki kaupungin aikakerrokset, niin jaetut kuin yksityisetkin, unenkaltaiset muistot.

”Valaistu torni hohti sateessa. Keitä ne viisi miestä ja kaksi naista olivat, jotka ehtivät hypätä tornista ennen kuin sinne pantiin turvaverkko? Parin sekunnin huimaus, ja asfaltti päätti elämän surun. Markuksen mieleen tuli lentokoneiden jylinä mustalla taivaalla ja ihmisten pelokkaat katseet hämärässä kellarissa, kun hän oli viisivuotias ja ajatteli että voisi sinä yönä kuolla.”

Valokuvat ovat tärkeitä kaikille romaanin henkilöille. Niiden todellisuus ei välttämättä ole muistoja tai unia selkeämpi, ja aina herää kysymys siitä, mitä on rajattu kuvan ulkopuolelle.

Mies jää epätietoisena paikalleen, lähtee sitten torilta ja kävelee Esplanadinpuiston läpi Mannerheimintielle ja Meilahteen, astuu korkean talon porttikonkiin. Pihalla seisoo nuori poika, mies pyytää hänet luokseen ja puhuu olympiakisoista. Samassa ovelle ilmaantuu nainen kamera kädessään ja laskeutuu rappuset pihalle, haluaa ottaa kuvan isästä ja pojasta.”

Hyvät tarinat  edellyttävät myös kykyä kuvitella ja uneksia. Markuksen omat suhdesotkut jäävät taustalle, kun oma isä rakastajattarineen alkaa muuttua fiktion henkilöksi hänen mielessään. Melodraamaksi aiottu tarina ei kuitenkaan lähde lentoon. Lopulta Markus ottaa härkää sarvista ja matkustaa Genovaan Elenaa tapaamaan.

Lukemisen nautinto syntyy tunnelmoivasta kerronnasta.

Elena Damianin kertojanääni on väliin aika sokerinen ja kliseinen, mutta kerronnallisena ratkaisuna se toimii hyvin. Markus saa vielä yhden näkökulman vuoden 1952 Helsinkiin, intiimin ja vieraan samalla kertaa. Elena Damiani muistaa samat, Markukselle tärkeät valokuvat, mutta laventaa niiden rajausta omilla kertomuksillaan. Ainoastaan Elena on tiennyt, että Markuksen isä on syyllistynyt petokseen.

Yllätykseksi rakennettu juonenkäänne on lukijan arvattavissa, ja juoni siksi aika suoraviivainen. Lukemisen nautinto syntyykin ennen kaikkea tunnelmoivasta kerronnasta, joka piirtää näkyviin yhtä vaivattomasti kahden eri aikakauden Helsingin kuin Italiankin.

Pakkanen on suomalaisessa nykyproosassa niitä harvoja, jotka taitavat lyhyen, pienoisromaanimaisen muodon. Hänen teoksiaan ei kannata lyhyydestä huolimatta lukea nopeasti vaan verkkaisesti, lauseiden kaunista rytmiä kuunnellen. Harkitut leikkaukset ja ilmava kerronta rakentavat tarinan vähäeleisesti ja tarkasti.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto