Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Nostalgia matkustaa raitiovanulla

Veli-Matti Huhta, 15.2.2005
Jukka Pakkanen: Fellinin raitiotie s., Like 2004

Nyt kun Euroopasta on puhuttu kyllästymiseen asti, on hienoa että joku ottaa teeman välillä tosissaan. Juuri eurooppalaisuudesta on kysymys Jukka Pakkasen Fellinin raitiotiessä, lyhyissä novelleissa, jotka on naamioitu kertomuksiksi raitiovaunuista ja niissä matkustavista ihmisistä. Ratikka on parempi symboli urbaanille kulttuurille kuin moni muu. Vahinko, että tällä kertaa piuhoissa ei ole voimaa viemään kaikkia vuoroja perille asti. Odotus sujuu kyllä mukavasti.

Jukka Pakkanen on hieno kirjailija suomalaisen proosan valtavirran ulkopuolella. Suuren yleisön tai palkintoraatien suosikki hän ei ole ollut. Tekisi mieli sanoa, että sellaiseksi hän on liian hyvä. Pakkanen on kirjoittanut pyöräilystä, jalkapallosta eli Interistä ja aina uudelleen Italiasta. Mistä mies kirjoittaisi, jos ei niistä?

Tällä kertaa Pakkanen on ulottanut nostalgisen kaipuunsa raitiovaunuihin, jotka kuljettavat mukanaan ihmisten haaveita ja koristavat kaupunkeja. Ne ovat kuin kuolema kapakan ovessa, tulevat ja menevät.

Kirja on pieni ja aihe suuri. Sadalle sivulle on mahtunut kolmisenkymmentä novellia, joissa raitiovaunu esiintyy eksistentiaalisten tuntojen tulkkina. Novellit Pakkanen on sitonut yhteen kehyskertomuksella: Helsingin kaupunginmuseon tutkija on koonnut kirjan ihmisten raitiovaunumuistoista. Tutkija itse on henkilö, joka teininä jättää tyttönsä siihen paikkaan huomatessaan ratikan valojen suurenevan Erottajanmäellä. Kehyskertomus ei kuitenkaan tuo mitään lisää kokonaisuuteen, jossa miehet ja naiset elävät elämäänsä ratikan valot silmissään.

Tapahtumapaikat ovat vanhaa Eurooppaa, Helsinki, Praha, Budapest ja tietenkin Italia: Milano, Torino, Genova. Pakkaselle ei ole koskaan kelvannut mikä tahansa Italia vaan ainoastaan pohjoinen. Väliin niin pohjoinen, että asukkaat itsekään eivät tiedä, ollaanko Italiassa vai Sveitsissä. Tämäkin Italia on tietenkin haavekuva. ”On ihmisiä, jotka luovat itselleen kuvitelmia saadakseen sitten kaivata niitä.” Eräässä novellissa nyky-Italiaa kuvataan puolivillaisuuden valtaamaksi maaksi, josta on täytynyt paeta Verdin ajan Parmaan.

Muitten teostensa tapaan Pakkanen ottaa mukaan ripauksen scifiä ja fantasiaa. On kuvitteellisia kaupunkeja ja kummitusvaunuja. Tuntuu kuitenkin siltä, että arkipäivän runous olisi tällä kertaa riittänyt.

Kukapa tätä kaikkea sopisi Pakkasta enemmän kuvaamaan. Nyt hän ei saa nostalgiastaan kaikkea irti. Parhaimmillaan hänen tekstinsä kulkee kuin juopunut raitiovaunu: ”samoilla linjoilla kuin muut, mutta kevyesti liukuen ja omia aikojaan”. Tristan-romaanin (Like 2002) hyvälle tasolle ei päästä, ei myöskään muutaman vuoden takaisen Helsinki-valokuvakirjan tekstien, joita lukiessa huimasi.

Loppujen lopuksi jää jäljelle huomioita ihmisenä olemisesta. Ei mitään uutta, mutta miten uudella tapaa ihminen voisi olla. ”Mikä on sumuisessa illassa keltaisen ja punaisen suhde?”, voi kysyä taiteen merkitystä. Loppujen lopuksi pitää istuutua pysäkin penkille ja miettiä, miksi ”[i]hminen on luonut katedraaleja ja kaksi ihmistä antaa seinien kaatua ympäriltään”.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto