Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Puhumattomien miesten suku

Karo Hämäläinen, 18.5.2009
Jukka-Pekka Palviainen: Isä, poika ja Pyhäranta s., Johnny Kniga 2009

Puhumattomista miehistä ei ole suomalaisessa proosassa puutetta, mutta harvoin maskuliininen vaikeneminen on niin leimallisesti teoksen kova ydin kuin Jukka-Pekka Palviaisen kolmen sukupolven tarinassa Isä, poika ja Pyhäranta. Palviaisen neljäs aikuistenromaani on elämäänsä tuhlanneiden ja elämäänsä tyytymättömien miesten raottuminen pitkän hiljaisuuden jälkeen.

Romaani käynnistyy isoisän, ukon, hautajaisista. Häntä hautaan saattelevat hänen poikansa (romaanin isä) ja pojanpoikansa (romaanin poika) sekä pari isän paikalle järjestämää kantomiestä, jotka häipyvät paikalta ”vähin äänin”. On marraskuun loppu, eikä hiljaisten miesten hiljainen saatto voisi hiljaisemmin edetä. Teoksen tapahtumat mahtuvat pitkään, viikonlopun mittaiseen perjantaihin, mutta takaumina romaani kattaa kuusi vuosikymmentä.

Isä ja poika viettävät viikonlopun edesmenneen ukon talolla. Hammaslääkärinä menestynyt isä ja kasvatustiedettä opiskellut mutta nuhjuisen antikvariaatin pitäjäksi siirtynyt poika eivät ole sanottavasti pitäneet yhteyttä toisiinsa. Muistamiseksi on riittänyt pojan isälleen merkkipäivinä lähettämä kirja, jonka hän on poiminut kauppansa hyllystä. Kai isä pojastaan on kuitenkin sen verran välittänyt, että on lukenut tämän lahjaksi antamia kirjoja – ainakin sen verran, että osaa halveksua niiden sivuja täplittäviä likatahroja.

Suvun miehille yhteistä on puhumattomuuden lisäksi huono onni naistensa kanssa. Poika on sarjayrittäjä, joka ei ole koskaan mennyt sänkyyn ruman naisen kanssa mutta herätessä on löytänyt sellaisen useinkin vierestään. Hänen pitkäaikaisin kumppaninsa Arja saa romaanissa suunvuoron, jossa selviää, että poika on läimäyttänyt häntä erään riidantapaisen tuoksinassa. ”Isänsä poika”, oli naisen tulkinta, mutta ero siitä silti tuli.

Isän vaimo puolestaan on lähtenyt vanhoilla päivillään Espanjaan toisen miehen matkassa. Vaimon lähtö on jättänyt isän elämään tyhjiön, tai ainakin saanut hänet huomaamaan sen. Isä on miessarjan traagisin hahmo. Ei siksi, että hän olisi joutunut kokemaan kovimpia, vaan siksi, että hän tuntuu nyt ymmärtävän elämänsä aikana tekemänsä suuret virheet, vaikkei niitä oikein myönnäkään. Taloudellisesti menestynyt ja kaiketi työlleen omistautunut isä tuntuu hakevan yhteyttä omaan nuoruuteensa ja samalla poikaansa. Ukon hautajaiset antavat siihen hyvän syyn.

Kranaatinsokka ja Raamattu

Viikonloppu paljastaa myös miessarjan puhumattomuuden näennäisen alkusyyn. Se on sokka, jonka silloin vielä leikki-ikäinen isä on irrottanut sota-aikana kotipihalta löytämästään kranaatista. Hänen äitinsä on rynnännyt pelastamaan poikaansa ja kuollut kranaatin räjähdettyä. Siitä on saanut alkunsa ukon ja isän välinen puhumattomuus, jonka isä on jättänyt perintönä pojalleen: tämän suvun tapa on, että isä ei puhu poikansa kanssa.

Näin on, jos uskotaan kirjailijan haastatteluissa antamaa selitystä romaaninsa miesten hiljaisuudelle. Ei ehkä kannata uskoa. Eivät kolmen sukupolven miehen suhteet kilpisty yhteen kranaatinsokkaan. Se olisi ihmissuhteiden ja toiminnan yksinkertaistamista ja samalla romaanihenkilöiden latistamista.

Yhtä lailla kirjailija on väärässä väittäessään, että romaanin nimi on vain simppeli sanaleikki eikä se viritä sen kummempia raamatullisia yhteyksiä. Kristinuskon kolmiyhteydestä Isä, poika ja Pyhäranta ei toki kerro, mutta anteeksianto on sen avainsanoja, miksei sovituskin. Kun isä ja poika peijaisviikonlopun aikana hapuilevat kohti toisiaan, he samalla pyytävät omalla tavallaan anteeksi omaa käytöstään. En sitten tiedä, onnistuvatko.

Erityisesti näin menettelee isä, romaanin syvin hahmo. Vaikka kirjailijaa itseään muistuttava poika on kuvattu monipuolisemmin, isän toimien jonkinmoinen selittämättömyys ja kopeuden alle kätkeytyvä katumus ja jopa nöyryys tekevät hänestä kirjan mielenkiintoisimman henkilön. Hän on se, joka kehittyy. Ehkä poika kehittyy ja kypsyy myöhemmin. Ehkä se on suvun miesten tapa.

Mieskirjallisuuden kivireki

Hautajaiset, puhumattomat miehet, kaljoittelua, humalainen taksimatka, ullakolta löytyvät vanhat kirjeet, uhkailua aseella. Kuulostaako ennen luetulta ja tuhannesti nähdyltä? Lisätään henkilögalleriaan baarin tarjoilija ja simpsasteleva kiinteistönvälittäjä. Oliko kyse romaanista vai TV2:n maalaisdraamasta?

Palviainen ammentaa kotimaisen miesproosan ja television viihdesarjojen perinteestä. Isä, poika ja Pyhäranta on tuttujen motiivien uudelleenkehittelyä ja uudelleenkerrontaa. Palviaisen käyttämät lavasteet ovat häpeilemättömiä lainattuja, ja niiden myötä hän luo romaaniinsa sekä kaikupohjaa että omaperäisen, nykyhetkestä kohotetun ajan. Mieskuvissa ja viimeistään on-the-road-taksimatkakohtauksessa välähtää esimerkiksi Arto Paasilinnaa ja Veijo Merta, vaikka esimerkiksi humoristina Palviainen selvästi Paasilinnaa napakampi.

Palviainen ei suoranaisesti pane kotimaisen miesproosan teoksia ottamaan mittaa toisistaan. Hän kuitenkin muokkaa vakiintuneiden motiivien kivireestä omiin tarkoituksiinsa sopivan kiviaidan. Romaanin miesten ja tapahtumien esikuvat on nähtävissä, vaikka niitä ei voi osoittaa yksilöiden.

Tapahtumat sijoittuvat ainakin teoksen nimen perusteella Pyhärannan kuntaan kirjailijan synnyinkaupungin Rauman liepeille. Aika tuntuu olevan nykyhetkeä. Romaanin henkinen tila on kuitenkin henkäys pikkukaupungin 1980-luvun alussa betonielementeistä rakennetusta Cumulus-hotellista, jossa huoneiden siistimistä on lykätty LVIS-saneerauksen yhteyteen. Siitä maailmasta henkilöt yrittävät päästä ulos, sen maailman keinoin.

Jukka-Pekka Palviainen on kehittynyt kirjailijana paljon. Näkökulmatekniikkaa käyttävän humoristin tyyli on erityisen paljon velkaa Jari Tervon Rovaniemi-romaaneille – ja tälle romaanille selvä vastinpari Tervon tuotannossa on tarinakokoelmaan Siat ja naudat sisältyvä kertomus ”Suvun miehen velvollisuudet”.

Isässä, pojassa ja Pyhärannassa Palviainen kietoo traagisen ja koomisen hienosti yhteen ja tuntuu löytäneen itselleen sopivan äänensävyn. Samoin kuin Tuomas Kyrö hieman aiemmin, nyt Jukka-Pekka Palviainen on kasvanut Tervon varjosta itsenäiseksi kirjailijaksi. Se on hyvä tulevaisuuden kannalta, sillä räntäsateista marraskuuta ja vähäpuheisia mutta suustaan hyviä miehiä ei ole suomalaisessa kirjallisuudessa koskaan liikaa. Eihän.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto