Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tämä tuhansien murheellisten laulujen Rauma

Elina Kela, 24.9.2010
Jukka-Pekka Palviainen: Mitä ikinä keksitkin pelätä s., Johnny Kniga 2010

On sosiaalisesti vajavainen mies, keski-iässä. Ja nainen, jota mies lukioaikana viereisestä pulpetista hiljaa palvoi ja seurasi varjona pitkin pimeää Raumaa. Oli valmis mihin tahansa naisen puolesta. Ja sen nainen tiesi.

Parinkymmenen vuoden jälkeen Mikko ja Katariina kohtaavat yllättäen uudestaan. Mikko näkee vartijan monitoristaan, miten hänen nuoruudenihastuksensa joutuu parkkihallissa uhkailun kohteeksi. Mikko saa vihdoinkin tilaisuuden suojella Katariinaa kaikelta, ja Jukka-Pekka Palviaisen viides romaani Mitä ikinä keksitkin pelätä saa alkunsa.

Mikko on siis taas yksi silkkaa häviäjyyttä ulospäin huokuva, tuppisuinen raumalaismies Palviaisen henkilöhahmogalleriaan. Ongelma on Mikollekin piinallista tietoisuutta: ”minun sanani useimmiten kompastuvat matkalla aivoista huulille. Kirkkaaksi hiottu timantti muuttuu tylsäksi hiilenpalaksi, kun tuon sen näytille.”

Nuoruuden takaumissa hän toivoo iholleen finnejä peittämään rujot piirteensä, mutta saa niitä lähinnä selkään. Mies tyytyy vartijan töihin, kun puhelahjat eivät riitä poliisiksi.

Mikko ilmaisee selvän itseinhonsa Palviaiselle tyypillisen lämpimän ironian läpi, mikä tekee lukijan osan helpommaksi. Huumoriin puettu murhe on kevyempi jakaa.

Tarinan nykyhetkessä ei kovin paljon ilonaiheita löydy, vaan huumori väikkyy sekä Mikon että Katariinan vuorottelevissa kirkkaissa nuoruusmuistoissa. Nykyhetkessä kun on kaksi aikuista, joita painavat aikuisten huolet ja vastuu. Keski-ikä näyttäytyy kirjassa melkoisen ankeana, rakkaudettomana. Kateellisena Katariina seuraa ohikulkevia tyttöjä, joilla on kiire olemaan nuoria.

Katariina itse on menettänyt syntymättömän lapsensa ja sittemmin eronnut miehestään. Hänellä on toki myös omat nuoruuden traumansa. Puoliksi intialainen Katariina muuttaa Intiasta Raumalle vasta kouluiässä. Arvata saattaa, ettei se käy aivan helposti.

Kauneudestaan Katariina kokoaa suojamuurin epävarmuutensa eteen. Katariinan kautta tarinaan saadaan rasismin, hauraan identiteetin sekä uskonnon ja tuonpuoleisen pohdintaa, mutta kovin syvälliseksi sitä ei voi kutsua.

Tyylistä maneeria

Näkökulmatekniikka on Palviaiselta jo tuttu kerronnallinen ratkaisu. Mikon ja Katariinan vuorottelevien näkökulmien lisäksi ääneen pääsevät Katariinan entinen aviomies ja tämän tyttöystävä, jotka antavat tarinan dramaattisista käänteistä omat lausuntonsa. Sähköpostitse sanansa sanoo myös Mikon avopuoliso Sini, tarinan hetkellä Ranskassa majaileva runoilija, jonka runoista Mikko ei itseään löydä, vaikka rivien välissä kuulemma onkin.

Sinin runoilijuus ei tarinassa tule oikein motivoiduksi, ja hänen raumalainen puheenpartensa on asiallisten sähköpostiensa kanssa aivan eri maailmasta. Funktionsa Sinillä kuitenkin tarinassa on: Katariina yllättyy, kun Mikko on kuin onkin löytänyt rinnalleen jonkun, ehkä mies on jopa onnellinen. Ilkeilevistäkin viesteistä paljastuu kuitenkin, että myös Sinille Mikko on vain kiltti, paremman miehen korvike: ”Olen ollut onnellinen sinusta huolimatta. — Sinussa ei ole muuta vikaa kuin sinun hiljaisuutesi, joka lyö minun korvani lukkoon.”

Palviaisen kirjojen tapahtumat sijoittuvat järjestään hänen syntymäseutunsa Rauman tienoille. Hedelmäpelistä (2005) lähtien dialogia on ollut myös rauman murteella. Mikon kohdalla murre toimiikin. Hän lausuu harvoista sanoistaankin vain osan.

Kuinka monta murheellista raumalaistarinaa sitten voidaan kertoa? No, viisi ainakin. Pikkukaupunki ja sen ihmisten yhteen kietoutuneet elämät ovat olleet toimivasti näyttämöllä viime aikoina myös esimerkiksi Turkka Hautalan Salo-teoksessa (2009). Palviaisen ahtaille miehen rooleille Rauma tarjoaakin varsin hyvät kulissit.

Palviaisella on tapana viljellä henkilöhahmojensa puheeseen laulujen sanoja. Näin hän kuulemma viilaa ajankuvaa autenttisemmaksi. Ajankuvaa kai sekin, kun nelikymppinen nainen huutelee mielessään EVVK, KVG ja LOL.

Palviaisen populaarikulttuurin tuntemus onkin tullut viidessä romaanissa selväksi. Tässä ei kuitenkaan ole kyse niinkään Palviaisen tyylistä rakentaa tarinaa ja henkilöhahmoja kuin jo hieman ärsyttävästä maneerista, vaikka reilusti voisi luottaa omaan löytyneeseen ääneen. Eikä ole kovin uskottavaa, jos jokaisella soi päässään lakkaamatta suomipopin tunnetuimmat hitit ja hutit.

Tällaisissa kohdissa Palviaisen kerronta ontuu, vaikka hän osaakin toisaalla ilmaista varsin kauniisti ja oivaltavasti: ”Minä kannoin murhetta liian ison talon huoneesta toiseen. Sirottelin murusia jokaiseen nurkkaan. Siellä ne odottavat seuraavia asukkaita kuin luteet.”

Inhimillistä itsekkyyttä

Palviainen luo hahmojaan lempeydellä, vaikka heidän elämänsä on kaikkea muuta. Etenkin takaumissa kerronta on taitavaa ja henkilöiden nykytilan pysähtyneisyyden taakse saadaan värikästä historiaa. Teemaksi nousee rakkauden kaipuu sekä ihmisen itsekkyys, jotka tarinassa käyvät käsi kädessä. Samalla kun Mikko on naisten heittopussina, on hänkin yhtä itsekäs saadessaan vihdoin Katariinalta hailakkaa vihreää valoa.

Kummalliset ovat myös Mikon perhetaustat: Mikon isä on omien sanojensa mukaan hullu. Isän ollessa laitoshoidossa äiti aloittaa suhteen Mikon rehtorin kanssa. Myös suhteesta tietävä rehtorin vaimo on Mikon koulussa opettajana, ja ujo nuorukainen joutuu näkemään aivan liikaa aikuisten suhdesotkuja. Palviainen välttää kuitenkin moralisoinnin. Tällainen on ihminen.

Entä sitten tuo uhkailu, josta kaikki lähti? Seikka oikeastaan unohtuu tarinan lähtiessä muistelujen tielle, ja Katariinan joutuminen kiristyksen uhriksi on lähinnä kummallista. Jännite ei pysy, vaikka aihiosta saisi helposti trillerinkin. Ja hyvä niin. Oleellisempia ovat ihmissuhteet. Kaunista onkin, kun hullu isä ja hänen poikansa löytävät yhteisen ymmärryksen hetken, Mikko saa sanotuksi. Palviaisen lopetus tarinalle on kuitenkin yllättävä ja traaginen.

Mitä ikinä keksitkin pelätä on Palviaisen kirjoista ehjin kokonaisuus. Loputtomalta tuntuvan tönimisen ja muiden tahtoon taipumisen jälkeen jonkinlaisena moraalisena voittajana seisoo Mikko. Häntä vietiin kuin pässiä lieassa, mutta lopulta hän ei ollutkaan se onnettomin. Lopun tapahtumien valossa Ultra Bralta lainattu teoksen nimi on oivallinen, ja tällä tavalla lainaaminen toimii.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto