Kehrääjä. Vanhoja suomalaisia kauhunovelleja

Kirjailija, antologisti ja pienkustantaja Juri Nummelinia (s.1972) voi luonnehtia erityisesti populaarikulttuurin moniottelijaksi, jonka suosikkigenrejä ovat western, pulp, kauhu ja porno. Tuotteliaisuuden taustalla lienee hyvä työmoraali. Nummelin onkin todennut, ettei jää odottelemaan inspiraatiota, vaan luottaa tasaiseen työntekoon.

Tuotteliaisuus on tällä kertaa johdatellut Nummelinin varhaisen kotimaisen kauhun lähteille. Hän on sekä toimittanut että kustantanut antologian, johon on arkistojen kätköistä kaivanut 16 kauhunovellia tunnettujen ja tuntemattomien kirjoittajien mielen varjoista.

Kauhugenre on Suomessa yhtä vanha kuin proosa yleensäkin.

Nummelinille nimet ovat tärkeitä. Kustantamo Helmivyö viittaa 1800-luvun lopulla lanseerattuun sanaan, joka merkitsee antologiaa, johon usea kirjoittaja on antanut kontribuutionsa. Helminauha koostuu yksittäisistä helmistä, jotka kuitenkin vasta yhdessä muodostavat kaulaa koristavan esineen.

Tapansa mukaan Nummelin on kirjoittanut kokoelmaan esipuheen. Sen jälkeen hehkuvat itse helmet. Loppuun on koottu lyhyet kuvaukset antologian kirjoittajista. Toisin kuin vuonna 2012 julkaistussa, kauhutarinoita niin ikään sisältävässä kokoelmassa, Hallusinatsioneja, Nummelin ei tällä kertaa luo kovin kattavaa katsausta ajankohdan kauhugenreen meillä ja muualla.

Kauhun kolme aaltoa

Kehrääjä-kokoelman esipuheessa Nummelin tyytyy toteamaan, että kauhugenre on Suomessa yhtä vanha kuin proosa yleensäkin. Hän nostaa esille kauhuefektit Kaarlo Bergbomin ja Aleksis Kiven tuotannossa ja luonnehtii Zacharias Topeliusta varsinaiseksi kauhukirjailijaksi.

Nummelinin mukaan kauhu valloitti Suomen aaltoina. Ensimmäinen aalto iski 1800- ja 1900-luvun vaihteessa ja suoranainen tsunami 1920-luvulla Tulenkantajien eksoottisina tuliaisina Euroopasta ja kaukomatkoilta. Tulenkantaja Mika Waltari osui tässäkin genressä häränsilmään teoksella Kuolleen silmät, jonka tosin kirjoitti salanimellään Kristian Korppi.

Vaikka kauhu kummitteli kertomakirjallisuudessa hyveellisen Jekyllin pimeänä Hydena pitkin matkaa, sen kolmas aalto löi Nummelinin mielestä vasta 1980-luvulla. Tuolloin suuret kustantamot innostuivat kauhusta bestsellereiden ja elokuvien myötä, mutta ulkomaantuonnin rinnalla jatkoivat silti omalla linjallaan esimerkiksi Boris Hurtta ja Kari Nenonen. Pienkustantamoiden listoilta nousivat puolestaan 2000-luvulla sellaiset kirjailijat kuin Marko Hautala ja Tiina Raevaara.

Nummelinin edellinen kauhuantologia, Hallusinatsioneja, sisältää kotimaisia kauhutarinoita vuosilta 1864–1918. Kehrääjän novellit menevät ajallisesti niiden kanssa osittain päällekkäin, ja olisikin kiinnostavaa kuulla, millä perusteella näiden kahden kokoelman novellit ja tarinat on eri kansiin valittu.

Ehkäpä moni niin sanotuksi vakavaksi kirjailijaksi pyrkivä ei katsonut arvolleen sopivaksi profiloitua kauhukirjailijaksi.

Kehrääjän avaa Jaakko Juteinin ”Aaviit kirkossa” vuodelta 1819. Sen jälkeen antologia etenee 1800-luvun esimerkkien kautta 1920-luvun toiseen kauhun aaltoon, josta päädytään toisen maailmansodan päättymiseen.

Fredrika Runeberg, Zacharias Topelius, Matti Kurikka, Arvid Järnefelt ja Jalmari Kara edustavat 1800-luvun loppua ja 1900-luvun alkukymmeniä. Kultakauden kauhukirjoittajia ovat T. Syväkari, Unto Koskela ja Arvo Virtasalo. Sotavuosikymmenillä 1930-1940-luvuilla kauhugenreen tarttuvat Knut Karmanne, Iisakki Evä, Uuno Kailas, Harry Etelä, Eino Liekki, Jaska Autero ja Klaus Marno. Monet näistä ovat salanimiä, eikä esimerkiksi J. Syväkarin, Iisakki Evän, Eino Liekin tai Jaska Auteron oikeita nimiä edes tiedetä. Ehkäpä moni niin sanotuksi vakavaksi kirjailijaksi pyrkivä ei katsonut arvolleen sopivaksi profiloitua kauhukirjailijaksi.

Tieteen ja uskonnon vuoropuhelu

Kauhu ilmentää aikakautensa kipupisteitä. Nina Kokkinen on tutkinut uskontotieteen alaan kuuluvassa väitöskirjassaan Totuudenetsijät. Vuosisadanvaihteen okkulttuuri ja moderni henkisyys Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Hugo Simbergin taiteessa (hyväksytty 4.5.2019) esimerkiksi okkultismin ja teosofian vaikutusta kolmen keskeisen kultakauden maalarin teoksiin. Kotimaisen taiteen kultakaudella uskonto oli menettämässä merkitystään maailmanselityksenä, ja tieteellisen maailmankuvan pelättiin näivettävän taiteesta kaiken mystisyyden. Nina Kokkisen mukaan monet uskoivat, että ratkaisu löytyisi tieteen ja uskonnon yhdistämisestä. Hänen mukaansa tieteelliset löydöt ja keksinnöt pikemminkin lisäsivät mystis-maagisia vibraatioita kuin tukahduttivat niitä.

Tieteellisen ja uskonnollisen maailmanselityksen vuoropuhelu näkyy myös Kehrääjän novelleissa. Jaakko Juteini ratkaisee ristiriidan luonnollisen selityksen eduksi. Kirkosta on kannettu paarien päällä ruumis keskellä yötä. Aaveiden sijasta asialla ovat olleet aivan tavalliset rosvot.

Psyyken esiinmarssi

Psyyken tieteellinen tutkimus ja psykoanalyysi sen tutkimusmenetelmänä virisivät 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella ja herättivät pelkoa siitä, mitä kaikkea ihmisen alitajunnassa saattaa lymyillä. Uuno Kailaksen novelli ”Äiti” (1936) on esimerkki kauhusta, jota yksilön psyyken syöverit ja psyykkisen sairauden uhka saattavat aiheuttaa. Kaunis ja viaton neito pelkää, että hänen äitinsä mielisairaus periytyy ja alkaa tarkkailla sen merkkejä itsessään. Lääkäri vakuuttaa, ettei pelkoon ole syytä. Kun tyttö vihdoin uskaltaa alkaa elää, rakastua ja aktivoitua seksuaalisesti, äiti iskee haudan takaa. Äiti valtaa tyttärensä mielen ja ruumiin. Nykylukijakin joutuu miettimään, valitseeko hän tapaukselle psykologisen selityksen vai suostuuko siihen mahdollisuuteen, että äiti riivaa haudan takaa lastaan.

Eino Liekin ”Professori Tähtiniemen hermoklinikka” (1940) hyödyntää sekin sairaalaympäristöä. Tyhjän paperin syndroomasta kärsivä kirjailija saa kärpäsen jalkaan kiinnitetyn hätäviestin mielisairaalasta. Terve mies on kaapattu sinne vahingoittamis- ja hyötymistarkoituksessa. Eino Liekki käyttää näppärästi pelottavaa miljöötä ja mielisairaudenpelkoa kauhua tihkuvan tunnelman luomisessa, mutta laukaisee tilanteen humoristisesti ja luonnonlakien mukaisesti.

Lääketieteen mahdollisuudet vaikuttivat sen nopean kehitysvaiheen aikana lähes rajattomilta. Mary Shelleyn Frankensteinin (1818) hengessä myös Klaus Marno tutkii elämän ja kuoleman välistä rajaa novellisssaan ”Tohtori Martinon salaisuus” (1944). Hullu tutkija haluaa selvittää, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, mutta lankeaa tietysti oman liikaviisautensa harhaan.

Kauhun arkkityyppiset hahmot

Taiteen kultakauteen erityisesti kotimaisilla maalareilla mutta myös kauhutarinoiden kirjoittajilla liittyy kansallisromanttisia, teosofisia ja okkultistisia aspekteja. Kokkinen on löytänyt esimerkiksi Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Hugo Simbergin maalauksista jälkiä teosofisesta Totuudenetsijän hahmosta, jonka hän yhdistää taiteen mystiseen henkisyyteen.

Kehrääjä-antologiassa tämä löytyy selvimmin Zacharias Topeliuksen ”Ikuisen ylioppilaan” (1845) hahmosta. Hahmon alkujuuret ovat keskiaikaisessa legendassa Jerusalemin suutarista eli Vaeltavasta juutalaisesta, joka Jeesusta pilkattuaan joutuu kulkemaan maailmassa Kristuksen toiseen tulemukseen saakka. Charles Maturin muokkasi legendasta kauhuromaanin, Melmoth the Wanderer (1820), jonka arkkityyppiä ilmentää myös Topeliuksen monta sataa vuotta vanha ylioppilas. Hän on rikkonut ikuista lakia vastaan ja joutuu vaeltamaan maan päällä niin kauan, kunnes on sovittanut rikoksensa.

Olen omassa väitöskirjassani tutkinut kauhun arkkityyppejä Stephen Kingin tuotannossa. Vampyyri, ihmissusi, kummitus ja Frankensteinin hirviö ilmenevät niin kansainvälisessä kauhukirjallisuudessa kuin vanhassa kotimaisessa kauhugenressäkin. Tästä hyvänä esimerkkinä Matti Kurikan ”Vironsusi” (1889) on klassinen tarina onnettomasta kosijasta, jonka tietäjä noituu sudeksi ja joka rakkauden voimasta palautuu ihmisen muotoon.

Harry Etelän ”Raunioiden salaisuus” (1938) puolestaan esittelee klassisen ja aluksi kovin kirkasotsaisen nuorukaisen, jolla vain on kovin, kovin terävät hampaat. Niitä hän tietysti käyttelee neitseelliseen kaunokaiseen goottilaisten raunioiden kätköissä.

Keskiaikaisessa legendassa Jerusalemin suutari joutuu kulkemaan maailmassa Kristuksen toiseen tulemukseen saakka.

Muumion voi ehkä laskea ennemmin vampyyriksi kuin kummitukseksi. Unto Koskelan päähenkilöllä on hallussaan ”Muumion kaulanauha” (1927), johon hän on yliluonnollisen kiihkeästi kiintynyt. Sairaalloisesta olosta huolimatta hän ei halua luopua aarteestaan, jonka sen varsinainenkin omistaja tietysti saapuu noutamaan. Kummituksesta sen sijaan on kysymys Jalmari Karan novellissa ”Kostaja” (1913), jossa isän synnit goottilaiseen tapaan langettavat varjonsa myös pojan päälle.

Pirussa on erityisen paljon kauhisteltavaa. Kotikutoisissa ympyröissä ja Vanhana vihtahousuna siitä tarinoi Knut Karmanne ”Kylmäojan pirussa” (1930). Kylmäojan piru on kuvattu kotitontun ilkeänä pikkuserkkuna, jonka tihutöille ja poltergeist-tyyppisille kolttosille talonväki lopulta tuskin korvaansa kallistaa.

Kansainvälistymisen ja matkailun mukana kauhuun lisättiin myös eksoottisia mausteita. Iisakki Evä sijoittaa voodoo-henkisen ”Bora-Boran valkeapään” (1930) etäisiin maisemiin, joihin hullu tohtori on paennut lain kouraa ja joissa hän jatkaa noituuteen pohjautuvia pseudolääketieteellisiä kokeitaan. Arvo Virtasalon sankari on puolestaan päätynyt Kalaharin autiomaahan, jossa ”Kalaharin paholainen” (1927) sekoittaa hänen järkensä. Näissä molemmissa päähenkilöiden mielenterveys horjuu, eivätkä he pääse selvyyteen siitä, onko asialla piru vai ulkoinen rasitus.

Kansallisromanttisia ja kalevalaisia sävyjäkin antologiasta löytyy. T. Syväkarin ”Jylhävirran haltijatar” (1925) on traaginen hahmo, joka oman murheellisen kohtalonsa takia nyt haltijattarena houkuttelee uhreja virtansa pyörteisiin. Fredrika Runebergin melankolisessa ”Manalan neidossa” (1861) myös Kuoleman tyttärellä on tunteet. Ilman vastarakkautta jäänyt tunne korventaa niin haltijattaren kuin Manalan tyttärenkin sydänalaa. Haltijatar muuttaa menetyksensä väkivallaksi, kun taas Manalan tytär katsoo nöyrästi pitempään palkanmaksuun, sillä kuolevainen päätyy lopulta aina hänen käsivarsilleen.

Konkreettista kauhua

Manalan tyttären mielitietty on sotasankari. Sodan kauhuja Fredrika Runebergiä konkreettisemmin kuvaa Jaska Autero ”Kostajassa” (1944), jossa suomalaiset sotilaat pelottelevat tyhmiä venäläisiä yliluonnolliseksi naamioimansa hahmon avulla.

Realistisinta ja rujointa kauhua edustanee silti niminovelli ”Kehrääjä” (1913). Arvid Järnefeltin novellissa kaltereiden taakse on joutunut nuori nainen, joka on salannut raskautensa ja synnyttänyt napanuoran kiertymään kuolevan lapsen. Nainen saa osakseen ylenkatsetta ja halveksuntaa tekonsa seurauksena. Se katkeroittaa hänen mielensä niin syvästi, että hän haluaa paaduttaa sydämensä osallistumalla vankitovereiden karkeisiin pilapuheisiin. Hänestä tulee se paha, jollaiseksi hänet leimataan.

Tämän päivän loputtoman pitkiin selityksiin ja perusteluihin itsensä totuttanut lukija saattaa ihmetellä joidenkin novellien töksähtelevää loppua. Toisinaan ei irtoa mitään kokoavaa ajatusta, mutta toisinaan se vain lakonisesti ilmoitetaan. Moodi on yhtäältä juhlava ja toisaalta suulliseen kertomaperinteeseen nojaava.

Nummelin on sijoittanut novellit kronologiseen järjestykseen, joten lukijan tehtäväksi jää etsiä temaattisia lankoja tai sitten vain nauttia matkasta halki kotimaisen kauhun vuosikymmenten.