Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Elävää sanaa etsimässä

Tommi Kotonen, 22.3.2006
Jussi Hyvärinen: Kurkistan kaivoon s., Tammi 2006

J. H. Erkon runokilpailun vuonna 2003 voittanut Jussi Hyvärinen tarkastelee esikoiskokoelmassaan Kurkistan kaivoon kieltä ja maailmaa konkreettisen kuvaston kautta. Haalistuvien merkkien verkostoissa kahlaava runoilija hakee kieltä, joka on ”kuuro huudoille, herkkä kuiskauksille”.

Kurkistan kaivoon muodostuu viidestä selkeän erillisestä, omateemaisesta osiosta. Avaavassa osiossa keskeisenä elementtinä on kivi ja siihen kaivertuva ajatus. Konkreettisena kuvana kivi alleviivaa ajatusta käsin kosketeltavasta todellisuudesta ideoiden takana ja kielen toiminnallisesta luonteesta. Jollain tapaa osion runoissa on havaitsevinaan akmeistisia teemoja joissa runo vertautuu katedraalin rakentamiseen ja käsityöläisyyteen.

Kahdeksannessa runossa puhuja tuntuu kuin kavahtavan sanojen voimaa: ”Anna meille vain / sanojen varjot, / murrettu valo.” Yhtenä kokoelman läpivirtaavana teemana onkin rosoisuutensa säilyttävän mutta herkkyyteen yltävän kielen löytäminen rajapintoja tunnustelemalla. Puhuja kertoo kuuntelevansa mieluiten toisiaan vastaan iskevien sanojen kaikua. Sanat löytyvät kokeilemalla.

Kokoelman toisen osion runot esikoisen odotuksesta, syntymästä ja ensikosketuksesta sanojen ja käsitteiden maailmaan ovat miellyttävällä tavalla intiimejä ja arkisia, vailla teoreettista pakottamista. Osion runoissa käsitellään suuria teemoja herkällä ja hieman karheallakin otteella.

Hyvärinen kääntää tavallaan nurinpäin lausuman kielen rajoista maailman rajoina: kielen oppiminen sitoo sanat käsitteiden verkkoon ja typistää kokemuksen, rajat sulkeutuvat. Elävä sana vallitsee vain kielen ja tajunnan rajaseuduilla: ”Ja vain iltaisin, ennen tajunnan liukenemista / hetken odotat sanansaattajaa, hetken / leijuvaa sanaa / eläväksi tekevää”.

Kolmas osio puhuu sanoista, merkeistä ja kielen ulottuvuuksista ja ulottumattomuuksista edellistä osiota teoreettisemmalla tasolla. Osion avaavien, Derridan ajatuksia tapailevien säkeiden siivittämänä päädytään Wittgensteinin kautta vaikenemiseen, kielen ylijäämään, siihen, josta ei voi puhua muttei vaietakaan. Kuolleet merkit tulevat lihaksi nuoteissa ja niiden vieressä.

Koko teoksen läpäisevä ajatus merkkien haalistumisesta ja elävän sanan etsinnästä esitetään osion aluksi melkoisen suorana lainana Derridalta:

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto