Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

2010-luvun kirjailijaa ahdistaa ulkomaailma

Hertta Hulkkonen, 20.10.2010
Jussi Siirilä: Historia on minut vapauttava s., Gummerus 2010

Mitä on olla kirjailija? Kustannusalan murroksen keskellä vaatimukset kovenevat. Ajankohtainen kysymys pohdituttaa myös kirjailijoita myös romaaneissa. Syksyllä ilmestyneet Juha Itkosen ja Jussi Siirilän uutuudet Seitsemäntoista ja Historia on minut vapauttava ovat kuin jatkoa Kreetta Onkelin viimekeväiselle Kutsumukselle.

Kyse ei ole ulkoapäin suoritetuista kirjailijan ja kirjallisuuden roolin tarkasteluista. Etenkin Siirilän ja Itkosen kirjailijakuvausta yhdistää omakohtaisuuden tuntu. Totuuden ja kuvitellun välinen rajankäynti kohoaa kuitenkin näitä teoksia ja tekijöitä yleisemmälle tasolle, kysymykseksi kaunokirjallisuuden etiikasta yleensä.

Kirjailijaelämäkertojen perinnettä jatkaen yhdistävä tekijä on myös menneisyys, välähdyksenomainen tai nostalgisempi nuoruuskuvaus. Esikoisromaanin vääntämisen aikaan ei puututa: kerronnan nykyhetkessä Siirilän, Onkelin ja Itkosen kirjailijat ovat kirjailijantiensä vankassa keskipäivässä, tilanteessa, jolloin romaaneja on julkaistu ja julkisuuden pelisäännöt selvät. Pääpaino vuoden 2010 kirjailijaromaaneissa onkin kirjailijan suhteessa ympäröivään todellisuuteen. Tunnistettavaa katselmuksissa on myös hirtehisesti tai maalailevammin piirretty ajankuva.

Julkisuutta kohti

Irvokkaimmin kirjailijaansa julkisuuden parrasvaloissa liikuttelee Jussi Siirilä. Edellisten teostensa tapaan Siirilä ei tyydy vain päästelemään tarinaa vaan pyrkii kommentoimaan. Avainromaaniksi tituleerattu Historia on minut vapauttava kertoo hulvattoman mutta sisältönsä puolesta paikallaan polkevan satiirin pakkomielteisesti huomiota janoavasta kirjailijasta ja nykykulttuurista, joka luo ja ruokkii samaa ilmiötä.

Tarinassa rettelöi Jussi Siirilä -niminen kirjailija, joka on esikoisromaanista alkaen kirjoittanut herättääkseen huomiota. Hyvä kirja ei riitä, tarvitaan lukijan ja median mielenkiinnon pyydystäviä täkyjä. Nykypäivänä sellaisia ovat tosi-tv-formaatit, kauppakeskustempaukset ja mitkä tahansa ulkokirjalliset kohut, ymmärtää hupenevaan julkisuuskuvaansa kyllästynyt kirjailija.

Alkaa kahden julkkisfilosofin ja yhden moraalisatiirikon odysseia kohti huomiotalouden kärkiaallokkoa. Kohua vain ei synny: kauppakeskus-Suomessa show’n vie lopulta aivan muu taho kuin Suomen henkisestä tilasta ja arkiluovuudesta huolta kantavat innovaatio- ja rakkausfilosofit sekä omasta medianäkyvyydestään huolestunut kirjailija.

Siirilän romaanissa kirjailija Siirilä on sidottu hauskuuttajan kahleisiin, vaikka yritys on olla vakava satiirinen moralisti. Näin käy myös tämän seikkailun äärellä. Ajankuvaa kai sekin, että sinänsä jämptit huomiot julkisuuden sirkuskulkuemaisesta luonteesta ja mekanismeista sekä viihteen turruttavasta vallasta jäävät pintaraapaisuiksi eikä niihin päästä luomaan tuoreita näkökulmia. Säkenöivänsämäkät tupla-adjektiivit sopivat filosofin suuhun, mutta muualla tekstissä, takaliepeessä ja -kannessakin kukoistavanuljas, typeränmykkä ynnä muut maistuvat keinotekoisilta.

Menestyjä ja arkipuurtaja

Satiirin kirjailijaelämästä rakentaa myös Kreetta Onkeli. Kutsumus on kuin Onkelin lause: lyhyt, osumatarkka ja pureva. Kirjailijuutta hahmotetaan kahden herkullisen karikatyyrin kautta. Minäkertoja on Sanelma Salminen, yksinhuoltajaäiti, joka kirjoittaa, kun on tehnyt niin aina, kun ei muutakaan osaa. Aiheet kumpuavat läheltä ja tutusta: Salmisen tunnetuimpiin teoksiin kuuluvat Tilillä ei ollutkaan mitään ja Tänä aamuna hyvin hautunutta puuroa.

Gunnevi Björkenheim taas on viidennenkymmenennen ikävuoden paikkeilla sisäisen pantterinsa ja taiteilijansa löytävä kaupunkilaisrouva. Hänen runonsa tihkuvat kantaaottavan makuista terveyskeskusromantiikkaa ja ampaisevat suoraan median ja lukijoiden suosikeiksi. Uusi kansallisrunoilija uppoaa antaumuksella kirjailijanrooliin hiustenpidennyksiä ja aamupäiväpunaviinejä myöten.

Kumpi on uskottavampi? Näkökulma on pääasiassa Sanelman, ja keskeisimmäksi teemaksi nousee kirjailijanidentiteetti, kysymys siitä, mikä kumma saa kirjailijan kirjoittamaan, vaikka työ on tympeää raahustamista apurahojen ja mielikuvituksen ehtymisen partaalla ja koko ajan joku toinen kirjoittaa paremmin. Ohessa syntyy nautinnollisen taloudellisesti mitoitettua satiiria, jossa osansa saavat niin molemmat kirjailijanaiset, kustantaja Jarmo Purkki kuin koko armoitettu kustannusmaailma.

Keskivaiheilla Kutsumuksen asetelma leviää turhan monen näkökulman ja tyyppikarikatyyrin myötä, mutta lopussa palataan asian ytimeen. Lohdulliset sanat kutsumuskirjailijalle lausuu, kukas muu kuin kustantaja. Mainion viistosta kuvakulmasta kirjallisuuskenttää tarkkaileva Kutsumus on hykerryttävä kokonaisuus, teemojen, henkilökuvien ja ajankuvan kirkas tiivistymä.

Toden ja kuvitellun ero

Juha Itkonen kutoo omaelämäkerrallisuudella leikittelevässä romaanissaan Seitsemäntoista kirjailijantematiikan ympärille eeppisemmän kuvaelman, kollaasin elämänkohtaloita, totuuksia ja kerronnan muotoja. Päältä katsoen tässä on kolmikon seesteisin kirjailija, kovasti Itkosta itseään muistuttava Julius Ilonen, pikkukaupungin omakotilähiön kasvatti, josta kehkeytyy naistenlehtien sivuilla ja keskusteluohjelmissa tottuneesti pasteeraava julkisuuden henkilö.

Ilonen esiintyy kirjan kolmessa osassa sekä omaelämäkerrallisen romaaninsa nostalgisen nuoruuskuvauksen 17-vuotiaana Henrikinä, itse kirjoittamissaan kirjeissä kollegalle, muusalle ja medialle että ulkopuolisen silmin havainnoituna julkkiskirjailijana. Keskeinen henkilö on myös Päivi Kärkönen, elämään raivokkaalla sinnikkyydellä tarrautuva kovaonninen äiti, entinen punkkari, jota yhdistää Juliukseen paitsi yhteinen työpaikka 1990-luvun alussa myös työkaveri, jonka ristiriitaisen hahmon ympärille henkilöiden muistot ja teoksen teemat kietoutuvat.

Seitsemäntoista-romaanin kahta ensimmäistä osaa – Itkosen maalailevaa lausetta – lukee nopeasti. Kolmannessa osassa tulee huojennus: onkin jo aika, että tapahtumat kerrotaan lyhyttä tapailevin lausein ja samalla katsotaan Kärkösen Päiviä ja julkisuuskuvaansa yhä tiukemmin hirttäytyvää Julius Ilosta kolmannen henkilön näkökulmasta.

Kaikki 383 sivua, kolme näkökulmaa ja kerronnan muotoa eivät ehkä olisi tarpeen. Liekö eheys ollut tarkoituskaan. Kirjailijanetiikan kannalta Itkosen uutuudesta muodostuu kuitenkin koskettava kuvaus kirjailijan, lukijan ja lopulta julkisuuden kohtaamisesta sekä kysymys totuuden ja kuvitellun erosta, kirjailijan vastuusta ja siitä, kenen ääni lopulta pääsee kuuluville.

Muistaa vai kuvitella?

Kirjailijana oleminen tapahtuu esimerkkiromaaneista päätellen paljon työhuoneen ja sanasommitelmien ulkopuolella. Kirjoittamisen prosessi askarruttaa vain paikoin. ”Kirjat kirjoittuivat ajatuksettomuuden tilassa. En kyennyt analysoimaan prosessia”, toteaa Onkelin Sanelma Salminen. Muutaman kerran inspiraatio sentään ilmoittelee tulostaan, ja silloin toimitaan nopeasti.

Julius Ilonen jauhaa kirjailijantyön paradokseista kirjeissään Seitsemäntoista-romaanin toisessa osassa, joka on paikoin uuvuttavankin laveasanaista vuodatusta. Kirjailija-Ilonen puolustaa oikeuttaan muistojen värittämiseen ja keksimiseen. Varastamisen tematiikkaa pohdiskelee myös Onkelin Salminen, joka epäilee varastaneensa kirjojaan varten niin itsensä kuin läheisensäkin tyhjiin.

Jotkut taas joutuvat kysymään niin kuin Itkosen Kärkösen Päkä: ”Mitä pitäisi tehdä, muistaa vai kuvitella?” Yhä ollaan fiktion ikuisuuskysymyksen äärellä: mikä on totta, mikä ei, mitä saa kertoa ja kuka itse asiassa puhuu. Yksien elämä on aina toiselle materiaalia.

Siirilän tyyliin sopii, että kirjalliset työt syntyvät kirjailijalta kohujahdin sivutuotteina. Työn raskaus on vain julkisuudessa mumistua standardipuhetta, kirjailijoiden yhteinen salainen sopimus: ”– illuusio kirjoittamisen vaivalloisuudesta hyödytti meitä kaikkia. Suljettujen ovien takana kehuskelimme toisillemme, miten nopeasti pystyimme kirjan kirjoittamaan. Kaksi viikkoa ei ollut mitenkään tavaton saavutus. Loppuvuosi kului mukavasti Azoreilla.”

Ulos kammiosta

Rehentelyä tai ei, sanoja ja lauseita, merkitysten luomista ja maailmojen rakentamista enemmän 2010-luvun kirjailijaa näyttää ahdistavan ulkomaailma ja mitä se kirjailijalle tekee: toiset kirjailijat sekä julkisuus, jota joko on tai ei ole.

Julle Ilosen kirjailijankammioon tunkeutuu vihainen lukija ja pian kohunhaluinen media, Siirilä tekee koko ilmiöstä pilaa huomionhaluisen kirjailijansa kanssa. Onkelinkin Salmisen kamppailua siivittää toisen kirjailijan menestys sekä kriitikoiden langettama kutsumuskirjailijan leima.

Kirjailijantyön nykyolemus kulminoituu kammion yksinäisyyden ja kaikkialla läsnä olevan julkisuuden väliseen ristiriitaan. Eipä siis ihme, että kirjailija oikuttelee. Pahastuu osakseen tullutta tunnustusta, joka vie häneltä sivullisen osan, yksityisyyden suoman turvan. Toisaalta pälyää ulos kammiostaan, närkästyy, kun lajitoveri suoltaa vaivatta runoa ja saa mainetta, televisioesiintymisiä ja palstatilaa. Vainoharhat ja suuruudenhulluus itävät, ja niinpä kirjailija hankkiutuu sinne itsekin, julkisuudenhenkilöksi huomiotalouden markkinoille.

Mitään ei sittenkään ole

Samalla Siirilän juonenjuoksutuksessa, Onkelin tiiviskuvassa sekä Itkosen monimuotoisessa rakennelmassa kuin yhteisestä sopimuksesta osoitetaan, että on myös kyse illuusioista, kaikkien kirjailijoiden ja muiden julkimoiden kaivamasta julkisuus-kuopasta. Se samalla on ja ei ole totta.

Kirjailijalle, joka kuvittelee, luulee ja toivoo olevansa osa jotakin, pahinta onkin ehkä kuulla, niin kuin erämökissään riehuva Julius Ilonen saa, että mitään ei kuitenkaan ole. ”Ei oo mitään kirjaa täällä.” Todellisuus iskee vastaan, vaihtuvine ilmiöineen, jotka lööpeissä ja videoklipeissä seuraavat toisiaan, rakkauksineen, elämyksineen, joiden kuvaamiseen sanat eivät riitä.

Entä missä suomalainen kirjailija vuonna 2010 kohtaa totuuden? Lapissa. Sinne kirjailija pakenee ajojahtia, itse aloittamaansa tai muiden, siellä kirjailija nöyrtyy, tajuaa pienuutensa ja tulee sinuiksi kutsumuksensa kanssa. Lapissa asioille tulevat mittasuhteet, kirjallisuudelle, kirjailijuudellekin.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto