Sopuli

Jussi Siirilä käyttää esikoiskirjassaan Sopulit ainakin kolmea kielenpartta. Osa novelleista on kirjoitettu varsin aidon tuntuisella Perä-Pohjolan murteella, osa jonkinlaisella yleisslangilla ja osa jonkin verran huolimattomalla läntisellä yleiskielellä. Parhaiten Siirilä onnistuu, kun hän käyttää ominta kieltään, Perä-Pohjolan murretta.

Myönnän, että luin Siirilän murteella kirjoittamat novellit mielessäni Kiiltomadon viime päivien murrekeskustelu. Huomasin, että kuulin sen, mitä luin. Pääosin hyväksyin, ja mieleeni tuli hyviä muistoja pohjoisesta.

Pari seikkaa häiritsi sen verran, että otin ja soitin Perä-Pohjolan murretta alkuperäisenä kielenään puhuvalle ystävälleni, joka varmisti epäilyjäni. Perä-pohjalaiselle minä on mie, mutta kun mie taipuu, tuloksena ei minun eikä asiantuntijani mielestä ole miulle, miulta jne. Toinen häiritsevä seikka oli alkaa-verbin käyttö imperfektissä. Toivottavasti Siirilä jatkaa aiheesta keskustelupalstalla.

Sisällöllisesti Siirilä on parhaimmillaan, kun hän käyttää omaa kieltään riippumatta siitä, minne tapahtumat sijoittuvat. Löysin ilokseni perä-pohjalaisia ilmaisuja myös muista kielen parsista. Miltä ne kuulostavat murretta tuntemattomasta, jää näiden huoleksi.

Isolta osin Siirilän novellit ovat peräkamarin poikien juttuja, nykyelämän luusereitten kuvauksia. Osassa novelleja kantavana teemana on erilaisuus ja sen sietämättömyys. Erilaisuuden kuvauksiin Siirilä on kirjoittanut surullisen lohduttomat loppuratkaisut. Usein ratkaisuna on väkivalta. Näistä novelleista murteella kirjoitetut tuntuvat lohdullisimmilta, eivätkä vain siksi, että murre kuulostaa hauskalta ja lämpimältä.

Kokoelman kolmannessa osassa Siirilä läpivalaisee ironisesti ns. työelämän absurditeetteja. Työllistämiset ja niiden mielettömyydet kuvataan osuvasti, samoin työelämän tyhjä jargon. Paljon puhuttu riippuvuus ei Siirilän novellissa synny työstä tai hedelmäpeleistä vaan kuusikymppisen maalaisämmän riippuvuudesta popkattiin. Työllistämisajan pakkotyön täyttää runkkaaminen. Kun siinä hommassa on niska jäykkänä, löytää itsensä terveyskeskuksen vuodeosastolta samoin vaivoin kuin vaikkapa päätetyön hiiritautinen.

Siirilän naispäähenkilönovellit ovat muita ohuempia, paitsi Pariisiin sijoittuva novelli, jossa kertojan sukupuoli paljastui yllättävästi vasta viimeisessä lauseessa.