Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Mies ja tyttö ikuisessa tarinassa

Kari Kemppainen, 8.11.2007
Jussi Valtonen: Siipien kantamat s., Tammi 2007

Romaanissa Siipien kantamat keski-ikäinen mies lumoutuu lukiolaistytöstä samalla tavalla kuin tapahtui takavuosien elokuvassa American Beauty. Amerikkalaistarinassa mies ihastui tytön ulkonäköön, kun taas Jussi Valtonen tekee miehestä ja tytöstä sukulaissieluja, jotka rakastavat kirjoja ja iskeviä lauseita sekä jollakin oudolla tavalla myös toisiaan.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan Siipien kantamat kertoo keski-ikäisestä miehestä, joka kummastelee elämän tuomia kokemuksia ja on enimmän aikaa tyytymätön tai ainakin harmissaan. Mies – ammatiltaan äidinkielenopettaja – on eronnut vaimostaan, ja eräänä yksinäisenä päivänä hän huomaa, ettei saa pois mielestään yhtä oppilastaan.

Valtosen kirjassa on paljon rakkautta, ja sitä häiritsemään soluttautuu kuolema. Rakkaus ja kuolema – molemmat ovat suuria, ikuisia ja paljon pohdittuja aiheita.

Valtonen käsittelee tuttuja aiheita turvallisen tavanomaisesti, mutta samalla hän häikäisee taituruudellaan. Lukijana lähdin tarinaan mukaan ja luin romaanin mielelläni, vaikka koko ajan tiesin, että tämä miehen ja tytön tarina on kirjoitettu jo monta kertaa aikaisemmin.

Ikuista tarinaa ei ole kerrottu useinkaan niin taitavasti kuin Valtonen sen tekee. Valtonen kirjoittaa suorastaan esimerkillisen sujuvasti. Teksti on tiivistä, ja hän siirtyy tilanteesta toiseen nopeasti tyytyen kertomaan asioita hyvin niukoin ilmauksin.

Suurten tunteiden draamaa

Ihmeellistä on, että hän ehtii kirjoittamaan tiiviissä tarinassaan myös säästä, siitä, kuinka ”herätessä on talvi” ja ”jäiset kadut kiiltävät sinisinä”. ”Pysäköidyt autot kimaltavat sairaalan pihassa kuin puhallettuina hienolla timanttipölyllä, ikkunat, katot, konepellit huurteessa.”

Valtosen pienimuotoista tarinaa voi kutsua romaaniksi, mutta parhaiten se toimisi näyttämöllä. Valtonen rakentaa jännitteitä ja kirjoittaa tekstiinsä nousuja ja suvantoja aristotelisen draaman kaarta myötäillen, ja pienestä tarinasta kasvaa suurten tunteiden draamaa.

Tarinan ensimmäinen huipentuma on miehen koiran kuolema, joka tuo päähenkilön kokemuspiiriin ajatuksen sydämen pysähtymisestä ja hengityksen lakkaamisesta. Silloin tulevat ensimmäiset kyyneleet.

Tarinan loppunousussa mies joutuu kuoleman kanssa silmätysten toistamiseen, mutta tällä kertaa kyseessä ei ole koira vaan ihminen, ja suru on kuivaa. Kyyneleet jäävät tulematta, ja niiden sijaan tulee tyyneys: näinhän tässä täytyi käydä.

Kirjallisuutta kirjallisuudessa

Romaanin kantava motiivi on harmaatakkinen mies, joka ilmaantuu paikalle, kun päähenkilö tuntee itsensä epävarmaksi tai kun hän on ajatustensa kanssa yksin.

Harmaatukkainen mies kulkee miehen kotitalon ikkunoiden editse tai ilmaantuu yllättäen olohuoneen sohvalle. Harmaatakkinen mies on vanha kansakoulunopettaja, joka katsoo moittivasti, harmaatakkinen mies on omatunto, harmaatakkinen mies on kaikki ne sivulliset, jotka voisivat nähdä.

Harmaatakkinen mies on myös päähenkilö itse menneisyytensä ja tapojensa ahdistuksessa – mies, joka on vuosien ajan kattanut pöytää, pessyt pyykkejä ja laittanut ruokaa piakkoin päättyvässä parisuhteessa.

Siipien kantamat on läpikotoisin kirjallisuusväritteinen romaani: päähenkilöt, mies ja tyttö, keskustelevat toistuvasti kielestä, suomen raiskaamisesta sekä kirjallisuudesta ja kirjoista.

Opettajan näkökulmasta kirja kertoo myös opetussuunnitelmien kapulakielestä. Koulumaailma on kirjan perusteella outo ja kaavoihinsa kangistunut, ja turhan monet opettajat unohtavat, että tiukkojen kaavojen noudattamisen sijaan he voisivat käyttää myös tervettä maalaisjärkeä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto