Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Elämän roolipelit

Paula Rönni, 6.9.2006
Jussi Valtonen: Vesiseinä s., Like 2006

Mitä tulee pojasta, joka on tottunut häpeämään ”toimituksen palavereihin” unohtuvaa alkoholisti-isäänsä ja on päättänyt itse olla juomatta koskaan? Vesiseinässä vastaus kuuluu: viinaan menevä toimittaja – tai sitten tunnollinen aivotutkija.

Jussi Valtosen toista romaania kantaa ajatus mahdollisten maailmojen runsaudesta. Ihminen tekee puolihuolimattomia valintoja, joista tuleekin elämäntarinan taitekohtia. Päähenkilö Antille on kirjoitettu mahdollisuus erilaisiin elämänkaariin.

Vesiseinä muistuttaa tiettyjen motiiviensa puolesta Petri Tammisen tuoretta romaania Enon opetukset (Otava, 2006). Kummassakin teoksessa keskiössä on jatkuvasti vähän epämukavuutta tunteva, toimistojen uumenissa työtä tekevä suomalainen mies. Keskeinen miehen malli on jaellut heille alkoholin maustamia elämän totuuksia. ”Sä et nelikymppisenä välttämättä haluu viettää loppuelämääs naisen kanssa, jonka on valinnu joku parikymppinen finninaama”, Antin isä filosofoi pojalleen, missäs muualla kuin saunassa.

Siinä missä Tammisen päähenkilö Jussi kiinnittyy juuriinsa, maaseutuun ja enoonsa, Vesiseinässä liikutaan melko urbaanien ja abstraktien maanmerkkien varassa. Vaikka alussa kalastetaan isän kanssa, oleellinen merkitys on Antin nuoruuden harrastuksella, roolipelaamisella. Melkein koko romaanin voi lukea elämän roolipelinä, jossa edetään modulista toiseen ja pahimmassa tapauksessa ”saadaan piikkipallosta takaraivoon”.

Kiusatut ja ymmärtämättömät

Tarina alkaa maanläheisenä, arkisena kertomuksena Antin lapsuudesta ja nuoruudesta. Oman lukunsa saa myös Antin venäläissyntyinen kaveri, koulukiusattu matikkanero Aleksander. Valtosen kyky luonnostella henkilönsä muutamalla vedolla kiinnostaviksi on näissä luvuissa parhaimmillaan. Esimerkiksi kuvaus, jossa Aleksander vain kävelee pihan poikki ruskea nahkareppu selässä keikkuen, havainnollistaa koko henkilöä mieleenpainuvasti.

Romaanin heppoisin on jakso, jossa Antista tehdään pintaliitoon uponnut toimittaja. Hän ihastelee omia lauseitaan eikä loppujen lopuksi ymmärrä oikein ketään. Vaikeuksiin joutunut lapsuuden kaveri on hänelle pelkkä maanvaiva ja vaimo melkein vieras ihminen. Aikaisempiin lukuihin nähden tämä Antti tuntuu häiritsevän erilaiselta, vaikka muutos olisikin kokonaisuuden kannalta perusteltavissa. Seikkailut merkkituotteiden ja vieraskielisten ruokalajien parissa ovat myös kovin kuluneita, ja ne on kuvattu piikittelevän ulkopuoliseen sävyyn.

Psykologian laitoksella työskentelevästä aivotutkija-Antista ja hänen masennukseen sairastuvasta vaimostaan kertova osuus on peräisin Afrikka-nimisestä novellista, jolla Valtonen voitti J. H. Erkon kirjoituskilpailun vuonna 2002. Valtonen on itsekin koulutukseltaan psykologi, eikä ammatin tuoma tietous ainakaan ole tälle osuudelle haitaksi: nuoren aviomiehen voimattomuus, pidätelty kiukku ja turhautuneisuus on kuvattu hienosti.

Vieraana seinän takana

Esikoisromaanissaan Tasapainoilua (Like, 2003) Valtonen liikkui rock-ympyröissä. Siinä hän onnistui kuin ohimennen töytäisemään aihepiirin kliseitä, joihin kuuluvat riehakkaat juomaorgiat ja stereotyyppisiin kaavoihin sijoittuvat naishahmot. Hieman syrjäänvetäytyvän rumpali Koistisen kautta mentiin esikoisromaanissa samantapaisiin sivullisuuden teemoihin, joita Valtonen pyrkii toisessa romaanissaan laajentamaan kokonaiseen perhepiiriin.

Vesiseinän ongelmana on kuitenkin siihen luotujen asetelmien teoreettisuus. Periaatteessa voidaan ajatella, että luvut ovat kukin kuin oma pelimodulinsa, mutta palasista ei synny kovin toimivaa kokonaisuutta. Sinänsä kiinnostavat henkilöt eivät saa tilaa tavalla, jota kerrontatapansa puolesta realismiin sitoutuvalta romaanilta odottaisi. Heistä tulee hahmotelmia, jotka saadaan muutamaa ominaisuutta vaihtamalla aivan toisiksi.

Aivotutkija-Antin luku sisältää punnittuja, hienovaraisia oivalluksia, ja se vaikuttaa edelleen enemmän itsenäiseltä novellilta kuin romaanin osalta. Novellimainen tuntu tulee useimmista muistakin luvuista, etenkin nimiluvusta ”Vesiseinä”, jossa tutustutaan Antin siskoon Outiin. Vesiseinä on Outille peloista syntyvä, toisille näkymättömäksi jäävä este, joka haittaa hänen etenemistään elämässä.

Romaanin tunnelmallinen vire jää tietystä keinotekoisuudesta huolimatta positiivisen puolelle. Niukkaeleinen huumori osuu kohdalleen ja tuottaa vilpittömän arkisia havaintoja, kuten psykologi-Antin seuratessa pientä tytärtään: ”Piia oli päättänyt muuttaa pois kotoa. Se oli kerännyt pienet tavaransa, ponitallin ja piirustuslehtiönsä ja mennyt rappuun istumaan. Samaan nurkkaan, missä olin nähnyt humalaisen joulupukin runkkaamassa aattona.”

Mitä vieraalla on asiaa?

Kaikkineen Vesiseinän olemus on lakoninen; aivan kuin kantavana ajatuksena olisi, että monien mahdollisten reittien kautta sitä kuolemaan päädytään. Tätä korostaa se, että Valtonen kirjoittaa monien prosaistikollegojensa tavoin lyhyttä lausetta, joka välttelee voimakasta tunneilmaisua. Vierauden ja ulkopuolisuuden tunnot ovat kaiken aikaa läsnä, mutta teemoina ne eivät romaanin kuluessa paljon kehity. Yksilöstä ei liioin edetä Vesiseinässä juurikaan yhteiskuntaa kohti.

Olisi mielenkiintoista pohtia, miksi moderni, vieraantunut mies elelee kotimaisessa kirjallisuudessa niin samanlaisin äänenpainoin vuodesta toiseen. Itse joka tapauksessa koin Vesiseinän samalla tavoin kuin aikoinaan vaikkapa Juhani Syrjän Omenatarhan (Gummerus 1987), Petri Tammisen Väärän asenteen (Otava 2000) tai Valtosen Tasapainoilua-romaanin: opin taas hiukan lisää siitä, millaisia näkökulmia vastakkaisella sukupuolella maailmaan on.

Vesiseinän voi lukea muutoinkin kuin sukupuolittunutta luentatapaa käyttäen. Samat tunnelukot voivat vallata kenet tahansa, vaikka ilmenemistavoissa olisikin eroa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto