Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Suomalainen Pariisissa

Kaisa Kurikka, 23.7.2002
Jyrki Nummi: Aika Pariisissa. Juhani Ahon ranskalainen kausi 1889-1890. s., SKS 2000

Yli sata vuotta sitten, suomalaisen taiteen kulta-ajaksi nimetyllä kaudella useiden suomalaisten taiteilijoiden täytyi kokea oma Pariisinsa. Pariisiin matkasi myös kirjailija Juhani Aho elämään modernin suurkaupungin kadun performanssia, flâneurien teatteria, jossa ensisijaista oli esittää itseään. Kirjailijan noin vuoden mittaisen matkan tuloksena syntyivät kuuluisa ’Kosteikko, kukkula, saari’ -lastu sekä omana aikanaan pahennusta herättänyt kertomus Yksin, joita kirjallisuudentutkija Jyrki Nummi lähilukee uudessa tutkimuksessaan.

Aika Pariisissa -tutkimukselleen Nummi nimeää kaksi tavoitetta. Ensinnäkin sen selvittämisen, miten ’Kosteikko’ ja Yksin (molemmat ilmestyivät 1890) kotiuttavat ajassa liikkuvia taiteellisia ja kirjallisia repertuaareja. Toinen tavoite on tuoda esille 1800-luvun lopulla tapahtuvan kirjallisen muutoksen merkit. Nämä tavoitteet tutkimuksessa varmasti toteutuvatkin. 450-sivuisessa kirjassaan Nummi todella kirjaa ajankohdan taiteen – ja pitkälle ajankohtaa edeltävänkin kauden – motiiveja, aihepiirejä ja muotoratkaisuja, joita kirjailijat ja taiteilijat käyttivät ja muuntelivat omiin tarkoituksiinsa sopiviksi. Voi jopa puhua Nummen tulkintakoneesta, joka jyllää ja tuottaa aina lisää ja lisää yksityiskohtaisia tulkintoja kohdeteostensa ja niiden intertekstien aihelmista. Tulkintakoneen toiminta vaikuttaa never-ending-storyn tuottamiselta, mikä ajoittain uuvuttaa (yli)tulkinnoissaan.

Tutkimuksensa aluksi Nummi johdattelee lukijan 1800-luvun lopun ranskalaiseen ilmapiiriin sekä ajankohdan historiallisten ilmiöiden että kirjallisten ja kuvataiteellisten virtausten esittelyn kautta. Sitten teoksessa keskitytään tarkastelemaan yksityiskohtaisesti Ahon Pariisin aikana kirjoittamia kohdeteoksia. ’Kosteikko, kukkula, saari…’ -lastu aloittaa tarkastelun, mutta pääpaino on Yksin-teoksen luennassa. Ahon teosten tuntijalle ja varsinkin Aho-intoilijalle Nummen tarkastelu antaa seikkaperäisessä lähiluvussaan paljon. Jos ei tunne kohdeteoksia, tutkimuksen lukemisesta saattaa tulla pitkästyttävää puuhaa.

Suuret yksinäiset

Nummen luennan viitekehys on ennen kaikkea ranskalainen ajankohdan kirjallisuus ja kuvataide, osittain skandinaavinen ja englantilainen kirjallisuus. Myös lähdeteokset, lukuun ottamatta viittauksia Aho-tutkimukseen, ovat ulkomaisia, jolloin niissä esitetyt väitteet vaikkapa modernin yhteiskunnan tai kulttuurin ilmiöistä eivät välttämättä suoraan päde suomalaiseen kulttuuriin. Tätä kansainvälistä painotusta Nummi perustelee kohdeteosten ainutkertaisuudella suomalaisessa ajankohdan kirjallisessa maastossa. Täten teoksista tulee suomalaisittain ’suuria yksinäisiä’, mutta ranskalaisittain niille löytyy lukuisia lajitovereita sekä kirjallisuudesta että kuvataiteista.

Nummen painotus on toisaalta ansiokasta, sillä hän löytää Ahon teoksille lukuisia mielenkiintoisia ja ennen huomaamattomia yhtymäkohtia maailmankirjallisuuteen. Toisaalta painotuksessa häiritsee suomalaisen kirjallisuuden melkein täydellinen sulkeminen tarkastelun ulkopuolelle. Vaikka Aho viettikin vuoden Pariisissa, oli hän kuitenkin suomalainen kirjailija ja suomalaisen kulttuurin tuote. Ehkä Aho ei ollutkaan niin yksin, edes Suomessa.

Uudet tuulet

Nummen tutkimus on siis historiallispainotteista ja intertekstuaalista lähilukua, jossa pieni kohdeteoksen yksityiskohta lähtee laajenemaan kattavaksi verkostoksi. Tällä metodillaan Nummi osoittaa selvästi kohdeteostensa monipuolisuuden. Mutta ennen kaikkea Nummi tuulettaa vanhoja Aho-käsityksiä, joissa on painotettu mm. kansallis-henkisyyttä, tyylintaituruutta ja tunnelmanluomisen taitoa. Nummen luennassa ’Kosteikosta’ ja Yksin-teoksesta tulee murroskauden teoksia, joita ei voi määritellä yksiselitteisesti yhden asian teoksiksi. Niinhän ennen on tehty.

’Kosteikko, kukkula, saari…’ -lastu on perinteisesti luettu ensisijaisesti suomalaisen luonnon ylistykseksi. Nummen tarkastelu muuttaa tämän käsityksen ansiokkaasti. Hän löytää lastun kaksijakoiselle rakenteelle edeltäjiä 1800-luvun suositusta lajityypistä eli elegisestä romanttisesta kertomuksesta. Lastu on kuvaus sieluntilasta, jossa päähenkilön idyllinen menneisyys asettuu vasten nykyhetken epätäydellisyyttä. Nummi nimeää lastun motiiveille sisaria ajankohdan symbolistisesta kirjallisuudesta, erityisesti runoudesta. Lastu onkin nimenomaan proosan runollistamista – suomalaisessa ajankohdan kirjallisuudessa ensimmäisiä laatuaan.

Yksin kirvoitti aikoinaan esiin syytöksiä pornografisuudesta – kuvataanhan siinä päähenkilön yönviettoa pariisilaisen prostituoidun asunnossa. Aiemmassa tutkimuksessa teos on pitkälti sivuutettu, Nummelle teos on puolestaan vaikka mitä. Se on moderni tunnustusromaani, lyyrinen kertomus, tarina metamorfoosista antiikin Pygmalion-tarun tapaan, kehitysromaani, jonka melankolinen päähenkilö etsii nuoruutta ja vetäytyy yksinäisyyteen pohtimaan elämänsä suuntaa ja merkitystä. Kuten Aho itse, myös Yksin-teoksen minähenkilö luo tilapäistä maanpakolaisen identiteettiään. Mielenkiintoinen on Nummen havainto, että Juhani Aho on näkemisen tarkastelija. Yksin on siten katseen kertomus ja se koostuu eri tiloissa tapahtuvista valaistusten sarjasta. Katseen merkitys modernissa maailmassa painottuu Nummen luennassa.

Nummen tutkimus ei sinällään liity tällä hetkellä tapahtuvaan suomalaisen kirjallisuudenhistorian erilaisten tendenssien uudelleen arviointiin. Esimerkiksi Pirjo Lyytikäisen symbolismi/dekadenssi -tutkimukset ja Päivi Lappalaisen naturalismi ja realismi -tutkimus rakentavat laajempaa kuvaa suomalaisesta kirjallisuudesta kuin Nummen teos. Nummen teos sen sijaan laajentaa käsityksiä Ahon teoksista – ja siten ehkä käsitys Juhani Ahosta muuttuu.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto